Katkennutkin voi olla kaunis

Katkennutkin voi olla kaunis

Eilen nappasin kuvan kauneudesta, jota jäinen luonto tarjoilee. Kuvaa katsellessani tulivat mieleeni sanat:

Katkennutkin voi olla kaunis.

Niin myös ihmisten maailmassa.

Näitä taakkojen alla katkenneita olen kohdannut ihan viime päivinäkin. Nettiartikkeleissa ja ihan livenäkin.

Iso kysymys on:

Mikä kumma saa aikaan sen, että ihminen alistaa toista?

Mikä saa ihmisen niin alentumaan, että alentaa, alistaa, lyö sanoin tai fyysisesti? Kaveriaan, tyttö- tai poikaystäväänsä, puolisoaan, lastaan, seurakuntalaistaan, työntekijäänsä, työkaveriansa,…

Valtaa käytetään väärin. Luullaan olevansa jotakin enemmän. Vaaditaan asemaa ja kunnioitusta. Itse asiassa ollaan pelkureita ja raukkamaisia.

Viimeksi kun tällaisen tarinan kuulin, en voinut pidättää kyyneleitä.

Olen ollut siellä. Mutta myös noussut. Päässyt eteenpäin. Saanut rohkeutta. Alkanut vähin erin uskaltaa. Olen huomannut siivet kantavat. Voimat palautuvat. Jaksan lentää vähän pidemmän matkan. Ehkä korkeammallekin.

Halusin isosti halata tarinan kertojaa ja rohkaista:

Olen ollut siellä. Olen pelännyt. Vähin erin rohkeuteni on kasvanut. Olen kohdannut niitä ihmisiä, jotka eivät olekaan lyöneet, vaan ovat parantaneet, ihmisiä, jotka eivät olekaan painaneet alas, vaan nostaneet ylös. Elämässä on ollut ihan toinen puoli kuin mihin olen tutustunut. Katso nyt kasvavaa iloani ja vapauttani, myös sinä pääset tähän, kun hetken vielä jaksat.

Eheytyminen ottaa aikaa. En minäkään aina nähnyt, että eheytyminen olisi mahdollista – tai voimat ikinä palautuisivat tästä kutsumuksesta puhumattakaan. Tänään voin sanoa, että olen ehjempi kuin eilen – ja paljon ehjempi kuin silloin, kun matkaan lähdin.


Eikä kaikki kipu näy ulospäin. Ei edes kivun syyt. Harvoin kukaan kylän raitilla kehuskelee sillä, että tuli tuossa vähän uhkailtua vaimoa tai heiluttua huushollissa kättä pidemmän kanssa. Harvoin kukaan retostelee sillä, että lapsi pelkää vanhempaansa… tai että usko ahdistaa nurkkaan…


Tätä taustaa vasten mielessäni on saamani rukouspyynnöt ja kysymykset: Jumala, paranna narsistimies/vaimo.

Tässä ollaan jo pitkällä, kun on tajuttu, missä on ongelma. On ihan oikein rukoilla parantumista. Mutta ennen kuin oikea ja todellinen eteenpäin meneminen tapahtuu (silloin jos toinen tosiaan on narsisti), on tapahduttava iso ihme – narsistin oma elämän muutos niin, että hän lakkaa syyttämästä muita ja veivaamasta vastuuta toisten harteille. Vasta silloin (ja äärimmäisen harvoin) tapahtuu todellinen muutos ts. narsisti pysyvästi lopettaa kommervenkkinsa. Siihen asti mennään vuoristorataa: hyvät ja huonot ajat vaihtelevat. Uhka kasvaa jossain vaiheessa niin isoksi, että joku perheessä pelkää: joko vanhempi tai lapset tai molemmat. Silloin on aiheen oikeasti miettiä: Haluanko olla tässä vuoristoradassa vai pyrinkö pois?

Monet haluavat pysyä lasten takia. Kysymykseni on: Onko lasten etu pelätä tai aistia pelko? Onko pelko tasapainoinen ympäristö? Onko lasten etu, että toinen vanhempi mollaa toista lasten kuullen? Tai lasten etu, että vanhempi mollaa lasta? Tai joutuu vanhempien väliin?

Entä onko kristillistä lähteä väkivaltaisesta suhteesta, silloin kun on sanottu alttarilla, että rakastan, kunnes kuolema meidät erottaa.

Ymmärrän, että tuo on vakava lupaus – pyhäkin, kun ajattelemme, että se on sanottu Jumalan kasvojen edessä. – Mutta entä jos toinen pitää tuota lupausta pilkkanaan sillä tavoin, että luottaa, että toinen alistettu hänen valtaansa, että toisella ei ole muuta mahdollisuutta kuin alistua alentamiseen ja/tai fyysisiin iskuihin – kun uskova mies/vaimo ei lähde. – Entä jos toinen pitää toista pihdeissään ja samaan aikaan omii itselleen eri vapauksia tehdä mitä sattuu ja kulkea missä huvittaa. – Rakastaminen (ja se ei ole samaa kuin mustasukkaisuus tai fyysinen/henkinen lyöminen) koskee molempia puolisoita! – Ihan hullua, jos kristillisestä, siunaukseksi ja voimavaraksi tarkoitetusta liitosta tulee väkivallan jatkumisen veruke!


Niin, katkennutkin voi olla kaunis. Mutta samaan aikaan, Jumala haluaa eheyttää, voimaannuttaa ja viedä eteenpäin. Jopa turvaan.


Kaksi äitiä pyristäytyi irti väkivaltaisesta suhteesta. Rohkeutta se lienee heiltä vaatinut hurjasti. Pienellä kylällä ottaa ihmettelevät katseet vastaan: Mitä ne nyt sillä tavoin? Kaikki oli hyvin. Vasta rakennettu talo ja asiat mallillaan. – Mutta tosiaankaan ei ollut kaikki hyvin. Ei heillä. Ei lapsilla. Ei panostuksesta eikä avusta huolimatta. Väkivalta ei loppunut.

He ovat matkansa alussa. Mitä heille toivoisin? – Erityisesti sitä, että heitä oikeasti ymmärrettäisiin. Ja myös me nk. periaatteen kristityt ymmärtäisimme. Kumpikaan heistä ei ”tahdon” sanoessaan tiennyt, että liittoon kuuluisi elementti, joka lopulta pakotti heidät radikaaliin ratkaisuun. He tuskin sanoivat ”tahdon” perheväkivallalle, vaan rakkaudelle, jonka luulivat kestävän kuolemaan asti. He eivät tienneet, että he sanoivat ”tahdon” pelolle, joka seurasi sanallisia/fyysisiä lyöntejä. He eivät tienneet, mitä saivat. Suomeksi sanottuna: heitä puijattiin ”kaupassa”. Miten niin ”kauppaa” ei saisi purkaa takuuehtojen puitteissa?

Apua saa, kun etsii. Esimerkiksi: https://www.turvakoti.net/site/

Tämä kirjoitus + muita narsismiin liittyviä kirjoituksia blogissa Irti narsistin narusta

vaikuttavaa-uskoa_talvi

Vastaa