Kun Kuikka häpesi

Kun Kuikka häpesi

Myös tässä kirjoituksessani pyörittelen Kallen ja Kallen kavereiden tarinaa. Tarinan voit lukea täältä: http://sourcepublication.net/2015/01/23/kun-kalle-katui-uskoaan/

Mikä meni Kallen uskossa pieleen? Miksi usko ei toiminut? Miksi Kallella menee paremmin ilman uskoa?

Luulen, että Kallen uskon ongelma ei ollut niinkään Kallen uskon ongelma, vaan ongelma oli siinä uskon kuvassa, joka hänelle markkinoitiin. Kallen kokemus liippaa myös minun ja Arton kokemusta. Yksityiskohdat vain ovat eri.

Mihin me tykästyimme karismaattisuuden laitamilla?

Elävältä ja toimivalta vaikuttavaan uskoon.

Jumala teki ihmeitä. Jumala oli läsnä. Jumala puhui. Jumala antoi viisautta. Jumala neuvoi. Jumala teki siirtoja. Jumala…

Halusimme kumpikin kokea tämän Jumalan.

Kristillinen viitekehys, johon liityimme, edusti tätä Jumalaa.


Jälkikäteen näen, miten yhdessä vaiheessa elämäni muistutti Keisarin uudet vaatteet -satua. Hoin, että keisarilla on vaatteet. En pystynyt uskomaan, että keisari oli ilkoalasti edessäni. Ts. se markkinoitu uskon kuva…sitä ei ollut todellisuudessa.

Viimeksi viime viikonloppuna kohtasin yhden ”ihmekertomuksen” toisen puolen.

Tuon ihmekertomuksen toisen puolen valossa uskallan kivahtaa:

Hyvähän se on asioiden oikeasta laidasta tietämättömille kertoa vaikka minkämoinen ihmekertomus!

…ja minä onneton havittelin tuollaista ihmeellistä maailmaa! Nyt minua hävettää ja nolottaa.

Mieleeni tulee monen, monen vuoden takaa puhelinkeskustelu, jonka kävin yhden puheenaolevaan karismaattisuuteen hiukan skeptisesti suhtautuvan henkilön kanssa. Näin vaivaa saadakseni tuon henkilön tilaisuuksiin ja soitin vielä samaisena päivänä varmistaakseni, että hän tulisi: Ei tullut – onneksi!

Olisi mahdollisesti yksi ”Kalle” lisää tässä kentässä.


Miten tuo Keisarin uudet vaatteet -tarina oikein on mahdollinen?

Sitä olen kysellyt kerran jos toisenkin.

Voisiko yksi syy olla se, että me emme luota itseemme ja omaan ajatteluumme niin paljon, että uskaltaisimme uskoa omia silmiämme ja korviamme enemmän kuin jotain auktoriteettia, profeetaksi tai näkijäksi itseään tituleeraavaa?

Vaikka jonkinmoisia säröääniä olisikin läsnä, vaimennamme ne. Ja toki kipeä uskonnollisuuskin on tuossa oikein oiva vaimennin: Kipeän uskonnollisuuden yksi tunnusmerkki on se, että se sitoo ihmiset tavalla tai toisella niin itseensä, että omaehtoinen ajattelu vähenee. Sitomiskeino voi olla kokousrumba, jossa ei löydy omalle ajattelulle aikaa,… Se voi olla suositeltujen kirjojen lukeminen tai äänitteiden kuuntelu. Se voi olla sielunhoidollinen kontrollointi. Se voi olla ”epäilyksen äänien” leimaaminen automaattisesti sielunvihollisen ääneksi.Tms.

Lisäksi on äärettömän nöyryyttävää tunnustaa olevansa väärässä. Voin kuvitella Kallen anteeksipyynnön:

Anteeksi, että olen vouhottanut siitä uskosta…

Viime kesänä itselleni sattui hyvin hämmentävä kohtaaminen. Vuosia sitten eräs toimittaja teki minusta lehtijutun. Siinä loistin elämän onnea, Jumalan ihmeellistä johdatusta, joka ulottui perhe-, työ- ja seurakuntakuvioihin.

Löysin tuon lehtijutun ja tapasin jutun tehneen toimittajan. Minua hävetti. Sitä lehteä oli jaettu ympäri Suomea. Siinä jutussa ihmeet ja hymy peittivät ahdistuksen ja ainakin ajoittaisen pelon.


Luulen, että Kallen ja hänen uskonsa/seurakuntansa tragedia oli samanmoinen. Heidän edustamansa usko oli toispuoleinen: ihmeisiin ja menestykseen kallellaan. Vaikeudet ja vastoinkäymiset eivät sopineet tuohon uskonkuvaan. Kulisseja oli pidettävä yllä. Ehkä siksi Kalle perheineen jätettiinkin yksin.

Jatkuu vielä yhdessä artikkelissa.

Vastaa