Kun Kalle katui uskoaan

Kun Kalle katui uskoaan

Tämänkertainen tarinani ei tuo kunniaa meille uskovan nimeä kantaville. Osan meistä jäljiltä löytyy enemmän hengellisiä raatoja kuin elävää elämää ja hedelmänä on (toivottavasti ei pysyvä!) rokotus terveeseen ja rakentavaan uskoon nähdeKirjoitukseni on tavanomaista purevampi, koska haluan herättää meidät uskovien nimeä kantavat ajattelemaan.

Tarinan päähenkilö on Kalle. Näin siitäkin huolimatta, että tapaus on tapahtunut Suomen rajojen ulkopuolella. Se olisi – muutamaa yksityiskohtaa lukuunottamatta – tapahtua myös Suomessa, ehkä hieman toisennäköisenä.

Lue Kallen tarina tuomitsematta, ja pohdi, miten voisimme toimia toisin, jotta Kalle ja Kallen kaverit saisivat uskosta rakennusaineita elämäänsä.

Kalle ja Niilo olivat kavereita. Vuosien mittaan heidän tiensä erkanivat, kunnes yhtyivät siinä vaiheessa, kun Kalle avioitui. Niilon yllätykseksi Kalle oli tullut uskoon. Avioon hän meni seurakuntansa pastorin tyttären kanssa. Aikanaan parille syntyi myös lapsi.

Kun Niilo meni käymään Kallen luona, hän ihmetteli sitä, että heidän kodissaan ei ollut mitään. Ei edes vessapapaperia. Ei ollut, kun ei ollut rahaa.

Niilo osti perustarpeita perheelle. Kalle kiitti Jumalaa avusta. Niilosta se tuntui oudolta. Hänhän ne tarvikkeet oli ostanut.

Tähän asti pystyin jotenkin ymmärtämään Kallea. Myös minun kokemuksen mukaan Jumala autttaa – usein ihmisten kautta.

Sen jälkeen tarina meni värikkäämmäksi. Niilo kuuli myöhemmin, että Kalle oli joutunut asuttomaksi – kun ulosotto oli vienyt talon alta. Tai ei oikeastaan Kallen taloa, vaan pastorin talon, jota Kalle perheineen asutti. Pastori oli mennyt paremman elämän toivossa ulkomaille – tai tosiasiassa velkojiaan pakoon. Vaikutti tarinan perusteella siltä, että asianosaiset saivat tilanteesta toisenmoisen, väritetyn kuvan.

Kalle pyysi tukaluuteensa seurakunnalta apua. Siihenhän hän oli kuulunut ja töissä ollessaan tunnolliseti maksanut kymmenykset uskoen Jumalan siunaukseen ja huolenpitoon siitä seurauksena.

Seurakunta ei auttanut. Niilo, joka ei kokenut olevansa uskossa, auttoi.

Kalle sai huonon asunnon ja huonopalkkaisen työn. Pää pyrki pinnalle – ja pääsikin,

Hyvä hänelle.

Totesin.

Seuraava veti hiljaisemmaksi. Enimmät kiitokset ja hallelujat jäävät ainakin minulta sanomatta:

Kalle pyysi anteeksi uskoaan ja hyväuskoisuuttaan.

Kalle ei ole uskossa ja hänellä menee hyvin.

The end.


Minua harmittaa Kallen ja kavereiden puolesta. Heille on varmasti vaikea puhua uskosta, koska heille usko merkitsee samaa kuin jokin, mikä ei pidä paikkaansa. Kallen elämä raunioituu uskon pilvilinnojen myötä.

Olen kiitollinen Kallen puolesta – siitä, että hän sanoutui irti ”uskosta”, joka oli uskottelua/väärin markkinoitua uskoa, joka ei toiminut.

Haluaisin kertoa Kallelle, Kallen kavereille ja Kallen kaltaisille, että on olemassa rakentavaa uskoa. Se ei ole tuollaista uskottelu-uskoa, joka Kallelle on markkinoitu.

Pohdinta jatkuu seuraavassa kirjoituksessa ”Kun Kuikka häpesi”, jossa hyvin henkilökohtainen ote

Vastaa