(My English speaking readers, this article is only in Finnish. If you want, you may try to translate it by using Google translator, but the result may be a bit exotic 😉 )

Tämä fb:ssa jaettu kaimani tarina pysäytti. http://fitnessaku.fitfashion.fi/kun-i-love-you-vaheni-ja-tilalle-tuli-huora/

Toivon, että luet kertomuksen ja myös Image -blogissa julkaistun artikkelin, jossa Naisten linjan työntekijä kirjoittaa tunnoistaan väkivallan äärellä.

Nämä kaksi artikkelia antavat väkivallalle yhdet kasvot. Kirjoitusta voi soveltaa lähisuhdeväkivaltaan, mutta myös hengelliseen tai työyhteisöissä kohdattavaan väkivaltaan.

Artikkeleissa tulee esille ajatus siitä, että väkivaltaa ei ole ainoastaan fyysinen väkivalta.

”Perheväkivallalla on kaava. Kaava on havaittu tutkimuksissa, sen tunnistavat ongelmaisten perheiden kanssa työskentelevät ja sen kuulee Naisten linjalla puhelussa toisensa jälkeen.

Kaava ei suinkaan koostu yhtäkkisestä pimahduksesta tai hetken mielenhäiriöstä. Kaava koostuu vuosista ja lukuisista teoista, joista vain osa on fyysistä väkivaltaa.

Kaava selittää, miksi nainen ei lähde, kun ensimmäinen lyönti vihdoin tulee, ja kaava kertoo, että viina ei ole väkivallan syy, vaikka viimeinen isku annettaisiinkin kaatokännissä.

Perheväkivaltaa työkseen torjuvat ihmiset ajattelevat kaavaa usein, kun he lukevat lehdistä tapahtumista, joiden lähestymistä kukaan ei juttujen mukaan olisi voinut aavistaa.”

Naisten linjan työntekijän kuvaamassa kaavassa tunnistan etenevän väkivallan.

Mies ja nainen ryhtyvät yksiin. Aluksi kaikki saattaa olla hyvin.

Sitten, pikkuhiljaa, mies alkaa nakertaa naisen itsetuntoa. Hän nimittelee naista, vähättelee tämän tekemisiä ja haukkuu tätä milloin mistäkin.

Hän eristää naisen. Mies ei lähde sukujuhliin, ärsyyntyy naisen ystävistä ja huomauttelee naisen harrastuksista.

Pian mies alkaa kiristää naista raha-asioilla. Talo on miehen nimissä, nainen saa käyttää autoa vain miehen luvalla, mies ottaa lapsilisät itselleen. Mies uhkailee ehkä satuttavansa kotieläimiä tai vievänsä lapset. Miehen mielialat muuttuvat yhtäkkiä, joten naisen on oltava aina varuillaan.

Kun fyysinen väkivalta sitten vihdoin alkaa, puolet työstä on jo tehty. Naisen itsetunto on mennyt, hänellä ei ole uskottuja miehen lisäksi, hän on tai tuntee olevansa riippuvainen miehestä taloudellisesti ja lapsiakin on ehkä jo kuvioissa.

Väkivalta alkaa sekin pikkuhiljaa: mies tönii, pitää kiinni ranteista, estää naisen liikkumista. Ensimmäinen lyönti ei ole niin kova, etteikö sitä voisi antaa anteeksi.

Koska kaikki tapahtuu vuosien varrella, naisen käsitys normaalista käytöksestä ja parisuhteesta hämärtyy. Pariskunta elää omassa kahden ihmisen universumissaan, ja mies syyttää tapahtumista naista. Naisella ei ole parisuhteen ulkopuolista vertailukohtaa, joten hän ei enää ole edes varma, tekeekö mies väärin vai onko hän itse todella syypää tapahtumiin, kuten mies väittää.

Nainen yrittää kaikin keinoin elää ja toimia niin, että syytä väkivaltaan ei olisi. Mies keksii aina syyn jostakin.

Nainen myös häpeää omaa tilannettaan ja pelkää miehensä sosiaalisen ja yhteiskunnallisen aseman puolesta, eikä hän halua kertoa asiasta ainakaan viranomaisille.

Vuosien varrella väkivalta lisääntyy ja pahenee. Kun se lopulta etenee niin rankkaan pahoinpitelyyn, että mies joutuu selittämään tekojaan, hän puhuu pimahduksesta. Jokin ”naksahtaa”, eikä mies voi kontrolloida itseään.

Tai sitten hän selittää tekojaan viinalla: känni vie eikä mies voi mitään. Silti ”pimahtaessaankin” mies pystyy usein kontrolloimaan itseään niin paljon, ettei lyö kasvoihin tai jätä muita näkyviä jälkiä.

Lisäksi joudumme kertomaan, että useimmiten väkivalta ei lopu, vaan päinvastoin vain lisääntyy ja pahenee ajan myötä. Erityisen vaarallisia ovat juuri ne hetket, joiden pitäisi olla kaikkein onnellisimpia: häät, lasten syntymät, asunnon osto. Nainen toivoo, että sitoutuminen rauhoittaa miehen. Mies taas huomaa, että mitä sitoutuneempi (sidotumpi) nainen on mieheen, sitä vaikeampi naisen on lähteä. Siksi mies voi kohdella naista vielä kovakouraisemmin.

Siinäpä se lähisuhdeväkivallan kaavan ydin… Jostain merkillisestä syystä tekijällä on sisäisesti asiat niin sekaisin, että hän toimii näin: Sitoo sen, johon väkivaltaa kohdistaa tekijään – samalla imien tämän tyhjiin itsearvostuksesta ja omakohtaisesta ajattelusta/yrittämisestä. Väkivallan kokiva uskoo/toivoo parasta, mutta edessä onkin entistä pahempaa. Se, minkä väkivallan kokija odottaa tasoittavan tilannetta, on tekijälle entistä laajempi pelikenttä hänen harjoittamalleen mielivallalle.

Usko ja uskonvakaumus antaa parhaassa tapauksessa tulevaisuuden ja toivon hankalassakin tilanteessa. Itselleni usko on ollut tuossa roolissa elämän vaikeissa mutkissa. Se on esittäytynyt minulle  – ja monelle muulle – myös toisessa roolissa: henkisen, hengellisen ja jopa fyysisen väkivallan verukkeena.

Erityisesti jos uskoon liittyy auktoriteetin tottelemisen elementti, uskosta voi tulla vallankäyttäjälle aseista voimakkain ja salakavalin. Seuraavassa muutamia esimerkkejä reaalielämästä, miten uskoa on käytetty vallan välikappaleena.

”En olisi ikinä uskonut, että uskova nainen jättää minut.”

Näin sanoi mies, jonka arvaamattomuutta ja mustasukkaisuutta vaimo oli lähtenyt pakoon.

Väkisinkin heräsi kysymys:

”Miten niin uskovan naisen tai miehen pitäisi sietää itseensä kohdistuvaa uhkaa ja arvaamatonta käytöstä jotenkin enemmän kuin ”ei-uskovan”?”

”Ja mikä oikeuttaa ”uskovaa” miehen/naisen (mainitsemani mies ”todisti uskostaan” joka mutkassa) väkivallan?”

Mielestäni usko ei saa olla veruke vallanväärinkäytölle eikä sen sietämiselle.


Uskovahan ei eroa – tai jos eroaa niin pysyy sitten sinkkuna?

Näitä uskovien (väkivaltaisiakin) sotkuja seurattuani väkisinkin tulee mieleen, että tarjoammeko tiukalla opetuksella yhden pelikentän laajennoksen väkivaltaiselle, joka on löytänyt oman pelikenttänsä hengellisyydestä. Opetus siitä, että uskovan pitää alistua kaikkeen eikä hän missään tapauksessa saa erota (jotkut löytävät ainoan syyn siinä, että puoliso on uskoton) muodostuu kiristyksen välineeksi.

Jos väkivalan kokija yrittää irti väkivaltaisesta suhteesta, häntä voidaan ohjata tai rukoilla takaisin!

Jeesukselta ei löydy tähän suoraa vastausta. Ilmeisesti häneltä ei asiasta neuvoa kysytty. Vaikka näin onkin, luulevatko väkivaltaiseen suhteeseen palaamiseen kannustavat tosiaan, että Jeesus käskisi palaamaan? – Vai sanoisiko hän suorat sanat sille, joka väkivaltaa käyttää tyyliin: ”Lopeta tuommoinen!”. – Tuonkin sanan edessä väkivaltainen itse ratkaisisi, jatkaako hän käytöstään vai muuttaako. Missään tapauksessa en voisi kuvitella Jeesuksen rohkaisevan väärään vallankäyttöön.


Naisten linjan työntekijä lainaa yhtä kertomusta, joka päättyi siihen, että paheneva väkivalta kulminoitui siihen, että mies surmasi vaimonsa keittiöveitsellä. Siitä huolimatta, että väkivallasta oli jossain määrin naisen tuttavilla viitteitä ja ounasteluja ennen tapahtumaa, tekijä itse:

”– kiistää yhä edellä kuvatut, poliisikuulusteluissa kerrotut tapahtumat tai niiden tulkinnat lukuun ottamatta surmaa. Hän vakuuttaa internetissä avoimessa kirjeessään, ettei heidän perheessään ollut koskaan väkivaltaa ennen viimeistä iltaa.”

Tämä minua hämmästyttää kerta kerran jälkeen. Vastakkain on kaksi kertomusta, jossa toinen ”ei ole tehnyt mitään” ja toinen painostuksen alla hylkää vähin erin omaa elämänpiiriään, mukautuu – ja pelkää.

”Ei ole tehnyt” mitään vaikka olisi näyttää iskun jälkiä huonekaluissa, seinissä – tai kehossa – tai rikkoontuneita esineitä.

Väkivalta on todellista sen kohdanneelle – sanoi tekijä mitä tahansa.

Todellista – ja silti joskus niin ”asiaankuuluvaa”, että väkivaltaa ei tajua edes sen kokija pitää minään. Naisten linjan työntekijän artikkelia lainaten:

Yksi tärkeimmistä tehtävistämme on muistuttaa naisille, että jos mies tönii, potkii tai pakottaa seksiin, se on väkivaltaa ja väkivalta on rikos. Moni soittajista vähättelee vakaviakin kokemuksiaan.

Välillä tuntuu kummalliselta sanoa ihmisille itsestäänselvyyksiä: Kaikilla on oikeus olla kotonaan turvassa. Niiden sanominen on kuitenkin tärkeää. Eräs aiemmin väkivaltaisessa suhteessa elänyt nainen kertoi meille koulutuksessa, miten mullistavaa oli, kun hänelle luettiin turvakodissa YK:n Ihmisoikeuksien julistusta: Kullakin yksilöllä on oikeus elämään, vapauteen ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen. Jokaisella on oikeus mielipiteen ja sananvapauteen. Naisen piti nähdä omat oikeutensa kansainväliseen sopimukseen kirjoitettuina, ennen kuin hän saattoi uskoa, että ne todella kuuluvat hänellekin.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s