Sarvien rasvausta vai Jeesuksen seuraamista?

Ajoittain saan vihjeitä hengellisesti kutkuttavista tilaisuuksista tai tallenteista – sekä rakentaviksi koetuista että sellaisista, jotka saavat minut kuulijana tyrmistymään.

Totuuden nimissä on sanottava, että kirjoituksessa kuvaamani hairahtunut hengellisyys ei ole hengellisyyden koko kuva.

Juuri ennen tämän artikkelin kirjoittamista ”satuin” rukoustilanteeseen, joka teki hyvää. Siinä puhuttiin kipeistä asioista. Myös asioista, joista oltiin eri mieltä. Rukoiltiin tilanteeseen armoa ja viisautta. Itkien ja murtuneina.


… mutta tämä kuulemani tilaisuus edusti aivan toisenmoista hengellisyyttä. Se oli kuvaava esimerkki siitä kummallisesta ”karismaattisuudesta”:

  • jossa olen aikanaan jokusen vuoden viettänyt.
  •  joka on merkillinen sekasotku ja täynnä epäjohdonmukaisuutta – kun malttaa sanatulvan äärellä pysähtyä kuuntelemaan sanoja ja niiden merkityksiä.
  • joka saa lainausmerkit ympärilleen, koska ymmärrykseni mukaan se on hyvin toisenmoista, kuin ennen ja jälkeen ”karismaattisen kokemukseni” kohtaamani..

Tässä ”karismattiisuudessa” puhutaan

  •  rakkaudesta – taustalla kuulen katkeruutta ja vihaa.
  • siunaamisesta – mutta rukoillaan ahdistusta (jotta toinen kääntyy ”minun” mieleisekseni).
  • Jumalan voimasta -mutta aistin lihan käsivarren kosketuksen.
  • vapaudesta – mutta aistin kontrolloinnin.

Lisäksi kuulen syyttelyä ja vihjauksia siihen suuntaan, että joku/jotkut ovat uhanneet tuhota nimenomaisen julistajan.

Joka vaivojansa valittaa, on vaivojensa vanki,…

Julistaja toteaa.

Pässi piispa ja metsästysseura

Reilun varttitunnin aikana ahdin kuulla melkoisen kirjon kritiikkiä, joka kohdistuu

  • kirkkoon
  • sokeripaloihin/papinpantaan
  • alkukielen tuntemukseen
  • oppineisuuteen
  • yliopistoon
  • pappeuteen,…

Joka vaivojansa valittaa, on vaivojensa vanki,…

Teologia on julistajan mukaan TOSI paha juttu

  • Teologiasta on pysyttävä kaukana
  • Muuten haiseva, kylmä, kuollut/kuolettava uskonnollisuus on kurja osamme samalla kun ihmeet ja merkit loistavat poissaolollaan.
  • Sanalla sanoen teologia on elävän uskon vastakohta.

Niin, ja piispa on kuulemma pässi, jonka sarvet on rasvattava: puhuja kertoo rukoilevansa piispalle ahdistusta, jotta tämä oppii… Osansa ruoskimisesta saa ”korkeakirkollinen seurakunnan” johtaja (ihan en päässyt perille, oliko vanhimmiston jäsen, jolloin olisi ollut kyse vapaista suunnista, vai kirkon pappi…)…puhuja nimitti tuota kirkkoa metsästysseuraksi, koska tällä johtajalla oli aseita – ymmärtääkseni metsästystä varten. Puhujan mielestä piti lähteä rivakasti pois tuosta metsästysseurasta ihan kuin Baabelista kuunaan!

Papinpanta palavuuden mittarina

Halleluja ja amen ovat melko erikoisessa käytössä, kun tuolle kaikelle tosiaan huudetaan taustalla ylistystä: Amen ja Halleluja!

Väitän kovasti vastaan! Ylistys kuuluu Jumalalle – ei tilanteeseen, jossa puhutaan josta kusta kielteistä!

Tuollaisen opetuksen jälkeen ei ole todellakaan ihme, vaikka piispa laittaisi seurakuntiin paimenkirjeen… Tosin, ei hänen tarvitse, kun kuivat teologit (lasketaanko siihen mukaan myös sellainen, jolla opinnot eivät ole valmiit 🙂 ? ) huomaavat vähemmästäkin, että

  • ”menkää kaikkeen maailmaan” -ilosanoma on muuttunut todellisuudessa vaivojen valitteluksi – olkoon sitten kohteena kuiva kirkko, teologi, alkukieli tai metsästysseura
  • eikä ihmeitä esiin pumppaava puhe vakuuta, kun sointi on vihainen ja katkera (hetken voi katsoa vaikka julistajan kasvon ilmeitä – tai ilmeettömyyttä…)

Sokeripala/papinpanta ei automaattisesti tee pappipolosta kapakalaa. Elävyys ja palavuus mitataan ihan muilla mittareilla kuin papinpannoilla. Kysymys on ennen muuta suhteesta Vapahtajaan – ja Vapahtaja on se lämpömittari, joka kertoo missä mennään.

Jeesus ja Paavalikin pannassa?

Raamatun perusteellinen tutkiminen tuntuu olevan julistajan hampaissa. En tiedä, miten Raamattua pitäisi hänen mielestään lukea. Ainakin alkukieli on pannassa ja osin sanojen merkityksen hämmästely suomeksi ja savoksikin. Raamattu on sanoja – ja sillä siisti. Sanoina sen ymmärrämme ja merkityksinä. Sellaisia me ihmisinä olemme.

Paavali, kristinuskon ensimmäinen ”suuri teologi”, tykkäsi – kirjeistään päätellen pyöritellä Vanhan testamentin teemoja ja peilata niitä Jeesukseen. Hän ammensi Vanhasta testamentista (alkukielen ja tradition tuntien) opetusta ensimmäisille kristityille ja myös meille. Itse asiassa Jeesus teki samoin. Hän perusteli valtuutuksensa Sanalla, Vanhalla testamentilla.

Voisiko Sanaan porautumisen pannaanjulistamisen taustalla olla pelko siitä, että kaikki julistajan julistama ei kestä tarkastelua?

… sitäpaitsi: huuto ei tavoita oikeaa kohderyhmää…

 

Julistaja julistaa ”ilosanomaansa” mediassa. Sen ymmärtäisi, jos joskus sattuisi joku ”kuiva teologi” tai itse piispa katsomaan ja ottaisi onkeensa (kuvitellaan hetki niin… 🙂 ), mutta tallenne, jonka kuulin, oli nauhoitettu vierailulla erääseen pikkukaupunkiin, jossa piispa ei varmasti ollut paikalla, tuskin myöskään ”kirkon pappi” tai ”metsästysseuraseurakunnan johtaja”. Kuulijapoloiset (vaikka huusivatkin aamenta ja hallelujaa..!)!  Huuto ei tavoittanut kohderyhmäänsä – ellei sattumoisin nämä ”kuivat teologit” ja piispa lue nyt tätä blogia ja saa viestiä kiertotietä.

… vaan huuto pelästyttää lampaat…

Pelästyneitä lampaitahan tuolla tavalla saa aikaan! Arimmat lähtevät ainakin tiehensä moisistä käsistä, jos suinkin uskaltavat. Ne, jotka pelosta jäävät, käpertyvät sisäänpäin. Onnettomat. Tutkimaan sitä,olenkohan minä nyt sen kuolettavan uskonnollisuuden hengen vallassa, kun kauttani ei tapahdu ihmeitä.

Teen toisin: Poraudun vieläkin syvemmälle Sanaan

  • Sanan ja sanojen rikkaudesta ammennan, nyt ja jatkossa
  • Sanoja pyöritellen
  • Syvälle Sanaan porautuen
  • Tarpeen mukaan alkukielta tonkaisten

Kummasti sieltä avatuu uusia uskon näköaloja, rohkeutta, voimaa.

Teen toisin: Otan monta askelta taaksepäin katkerasta karismaattisuudesta

Eivätkä ne nk. ihmeetkään tai Pyhän Hengen toiminta enää niin kammotuksia ole. – Mutta tuollainen mesoaminen ja tilille vaatiminen (erityisesti se agressiivinen huudahdus: ”Hävetkää, minä sanon hävetkää!!!”) saa ottamaan MONTA askelta pois päin agressiivisesta ja katkerasta ”karismaattisuudesta”.

Teen toisin: Rukoilen vapautta täytymisen vangitsemille

  • En rukoile ahdistusta julistajan päälle. Enkä kuulijoiden.
  • Rukoilen Jeesuksen ilmestymistä. Hänen, jolla on viesti sille, jota vaatimukset painavat. Omat ja muiden.

Myös tuollaisesta ”karismaattisuudesta” tulee vaatimus. Siitä tulee omanlaisensa uskonnollisuus. Läksy läksyn päälle, käsky käskyn päälle. Minun pitää. Minun täytyy. Tuo täytyminen ajaa takaa puhujaa. Tuo täytyminen ajaa takaa kuulijaa. Jeesus haluaa vapauttaa kaltaisuuteensa, lepoon.

Jeesus kysyisi (The Message – käännöstä mukaellen, Matt. 11: 28-30):

Oletko väsynyt? Palanut loppuun sen uskon(non) takia, jossa olet. Tule luokseni. Lähde pois, minun kanssani. Minä palautan sinulle elämäsi. Minä näytä sinulla todellisen levon. Kulje kanssani ja tee työtä kanssani. Katso, miten minä teen sen. Opi armon pakoton rytmi. Minä laita päällesi mitään, mikä painaa sinua tai ei sovi sinulle. Pysy seurassani ja minä opetan sinulle, miten elää vapaana ja ilman raskautta.

Kun Jeesus kutsuu seuraamaan…

Mielessäni on viikko sitten kuulemani raamattutunti – varsin toisenmoinen kuin tuo alussa kertomani moukarointi. Siinä puhuja avasi Jeesuksen kutsua seuraajilleen, kalastajille:

Seuratkaa minua. Minä teen teistä ihmisten kalastajia.

Pysähdyin tuon ”seuratkaa minua” äärelle. Näiden kalastajien piti ottaa oppia Jeesuksesta. Jeesus tekisi heistä ihmisten kalastajia.

Jeesuksen seuraaminen. Se on ihan eri asia kuin kouristuksenomainen usko. Se on vapautta. Jeesuksen lähellä ei ahdista. Hän vapaus. Hän ei uhkaillen kutsunut ihmisiä luokseen. Hän veti ihmisiä puoleensa. Hänen lähellään oli pahamaineisimmallakin hyvä olla. – Em puhujaan viitaten. ”Pässi piispa” tai ”kuiva teologi” olisivat saaneet maistaa palan taivasta. Ilman uhkailua. – Jeesuksen kärkevät sanat osuivat vain ja ainoastaan silloin, kun nämä asettuivat kapuloiksi Hänen seuraansa hakeutuvien tiellä.

Jeesuksen seuraaminen merkitsee kouriksenomaisuudesta luopumista. Se merkitsee rauhallista pysähtymistä.

Totuuden nimissä on sanottava, että kirjoituksessa kuvaamani hairahtunut hengellisyys ei ole hengellisyyden koko kuva.

Juuri ennen tämän artikkelin kirjoittamista ”satuin” rukoustilanteeseen, joka teki hyvää. Siinä puhuttiin kipeistä asioista. Myös asioista, joista oltiin eri mieltä.

Tilanteessa ei sanottu piispaa pässiksi, ei rukoiltu hänelle ahdistusta. Ei sanottu kirkon työntekijää ”kuivaksi teologiksi”. Asioiden puolesta, joista rukoilijat olivat eri mieltä kuin ”rukouksen kohde”, mentiin polvilleen. Rukoiltiin tilanteeseen armoa ja viisautta. Itkien ja murtuneina.

Väkisinkin minusta tuntuu, että tuo rukoileva joukko seurasi Jeesusta.

1 Comment

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s