Diagnoosi

Istuin tänään karismaattisessa illassa. Niin illan nimi tosiaan meni.

Iltaa edeltäneen työpäivän ja pitkän ajomatkan jälkeen olivat ajatukset hajallaan, eikä kummempia odotuksia tilaisuuden suhteen ollut.

Sen olin 90-luvulla Linda Berlingistä kuullut, että hän puhuu eheytymisestä. Tämä fyysinen parantumispuoli oli minulle entuudestaan tuntematon. Niin, ja senkin tiesin, että Bergling korostaa läheistä suhdetta Jeesuksen kanssa. Se selvisi, kun tuttavani näytti minulle vastottain hänen kirjaansa.

Pistin myönteiseti merkille sen, että ruotsini ei ollutkaan niin ruostunut kuin olen luullut; ymmärsin suurimman osan puheesta ilman tulkkiakin. Ja myös sen pistin merkille, että hänen korostuksensa oli, että Sana saa kulua käsissämme; meidän on tultava tutuiksi Sanan kanssa. Bergling muistutti siitä, kuinka Jeesus vastasi kiusaajalle Sanaan vedoten.

Berglingin korostus oli se, että pelastus ja parantuminen olivat ja ovat osa Jeesuksen toimintaa. Näitä kahta emme voi erottaa.

Bergling myös kertoin rehellisen tuntuisesti omasta tiestään todeten, että tänä päivänä hän kiittää siitä, että se ei ole ollut suoraviivaisen helppo. Tiellä hänen on ollut pakko tulla tutuksi Herran kanssa. – Ymmärsin, että olosuhteet ja elämän mutkat ovat pakottaneet hänet siihen. Tässä yhteydessä Bergling viittasi sekä sisäiseen että fyysiseen parantumiseen oman elämänsä tarinan kohdalla. Hänen tiessään oli paljon itsellekin tuttua.

Rukouspalvelun alettua hän sai sanan jolle kulle, jonka ilottomuuden juuri oli lapsuudessa. Sanojen soljuessa mikrofoniin tajusin, että Bergling taitaa puhua minulle – niin osuvalta diagnoosi alkoi tuntua:

Surusi syy on lapsuudessa. Äitisi on kertonut sinulle koko lapuuden sodasta ja köyhyydestä…

Bergling pyysi eheytymistä tämän henkilön (muun muassa minä – ehkä joku muukin), että Herra ”korvaa” ne lapsuuden vuodet – ja myöhemmätkin – mitkä tuossa surussa ovat menneet.

Olen ajoittain ihmetellyt surun juurta: Mikä ihme se voi olla? Niin kauan kuin muistan, olen ollut jossain määrin melankoliaan taipuvainen. Uskoontulo helpotti vähän. Narsistikokemukseni aiheuttivat takapakkia – ja Jumalan ihmeellinen asiaanpuuttuminen taas repäisi masennuksen verhon auki, mutta täysin tuo piirre ei ole minua siltikään jättänyt. Berglingin tuomat (tiedon?)sanat olivat käypä selitys kokemalleni: ahaa, vain niin…, ilmankos -tyyliin:

Olen onnistunut ”adoptoimaan” äitini surun, jota hän kantoi omasta lapsuudestaan sodan varjossa – vaikka minun tosiaankaan ei olisi tarvinnut! Nyt oli aika luopua tuosta surusta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s