Nahisteluja hiekkalaatikolla?

Nahisteluja hiekkalaatikolla?

Outokummun luterilaisen seurakunnan nuoriso-ohjaaja Varpu Vauhkonen puki hartauskirjoituksessaan sanoiksi ajatuksia, joita olen viime päivinä pähkäillyt. Meitä (aikuisia) ihmisiä – joiden elämä mielestäni muistuttaa pienten elämää hiekkalaatikolla.

Varpu viittaa siihen, kuinka oletusarvoisesti:

”Pieni lapsi uskoo isän olevan ylivertainen ja paras, luotettava ja turvallinen kaikissa tilanteissa.”

Tässä on pienen lapsen ylpeyden aihe: Isä. Minun Isäni.

Varpu jatkaa:

”Jumala ei odota meidän kilpailevan keskenämme paremmuudesta, siitä kuka on suurin, nopein ja voimakkain. HÄN on ylivertainen ja paras Isä, luotettava ja turvallinen. Arkipäivän hiekkalaatikolla voimme sanoin tai teoin kertoa myös kavereille Isästä, joka rakastaa jokaista. Häntä saa puhutella yksinkertaisin sanoin ja Hän varmasti uulee. Jumalan valtakunta on tässä ja nyt, tavanomaisessa arkipäivässä.”

Voi hyvä ihme, kun tämän tajuaisimme arkemme keskellä. Elämämme muuttuisi. Ei tarvitsisi nahistella mistään.

Itseäni on surettanut meidän (aikuisten) ihmisten nahistelut elämän hiekkalaatikolla: perheissä, suvuissa, seurakunnissa, työpaikoilla.

Saanhan varmasti saman määrän karkkia kuin veljeni? – Voi onnetonta, jos se parittomaksi (jaettavaksi) jäänyt karkki on millin liian pieni, pienemmän saanut alkaa armottomasti parkumaan:

Sain vähemmän!

Unohtui siinä tuoksinassa, että sain karkkia, 1,2,… tai enemmän.

Monisyiset kiistamme ulottuvat vuosien, jopa sukupolvien taa.

Osaisimmepa vaihtaa täysin uudelle uralle! Unohtaa kiistat. Antaa anteeksi. Aloittaa alusta.

Tässä ohjeessa teen yhden poikkeuksen: Jos joku on toistuvasti käyttänyt sinua hyväksi tavalla tai toisella, sinulla on täysi oikeus pitää välimatkaa. Jos olet kerran joutunut kääntämään toisen posken ja luovuttamaan ihokkaasikin, ei sinun tarvitse ottaa köniisi toistamiseen tai antaa viimeisiä siemenperunoita – ellei Herra käske – minulle on muutaman kerran tapahtunut näin ja kerron kohta, mitä sen jälkeen tapahtui…

Joskus on niin, että joudumme olemaan aloitteentekijä tilanteessa, joka on mennyt solmuun.

Kun aikanaan lopetin lypsykarjan pidon, myin suuren osan lehmistä eräälle karjatilalliselle naapurimaakuntaan. Tilallinen vuokrasi pellot ja myöhemmin myin vielä muutaman hyvän jalostushiehon. Lehmistä isäntä maksoi käteisellä. Hiehot jäi velkaa.

Myöhemmin selvisi, että isäntä oli velkaa vähän sinne ja tänne. Ulosottomies ihmetteli, miten ihmeessä hän oli minulle maksanut, kun muille oli jättänyt maksamatta. Velkaa hän jäi tosin minullekin, muistaakseni 12 900 mk. Harmittihan se minua.

Yhtenä yönä näin unen: Kävelin tuon isännän kanssa pellon laitaa sovussa. Tajusin, että minun oli annettava velka anteeksi. – Että niin kuin mitä,…? Sanoi järki. 12 900 mk oli minulle iso summa, erityisesti kun tein pätkätöitä ja olin vastottain aloittanut opiskelunkin.

Menin kuitenkin maatilallisen kotiin ja kerroin, että olin kokenut, että velka piti antaa anteeksi. Jumala tuntui puhuneen. Raavas mies väänsi itkua: Miten Jumala voi puhua? – Saimme rukoilla perheen isäntäväen puolesta. Jälkikäteen isännän serkku tuli tupaamme ja ihmetteli, miten niin Jumala puhuu…, puhuuko Jumala.

Silti minua kaiveli tuo minulle iso raha.

Olin kuuntelemassa täsmällisestä sanomastaan tunnettua vapaakirkollista evankelistaa Helena Penttilää. Penttilä kertoi omakohtaisesta kokemuksestaan, joka muistaakseni liittyi rikkoontuneeseen tuulilasiin. Lopputulema oli se, että Jumala lähetti rahan ihan muuta kautta kuin asiaan osallisen kautta. Mielessäni toivoin, että jospa minullekin kävisi jotenkin tuohon suuntaan.

Rukoillessaan puolestani Helenalla oli minulle muutakin asiaa. Hän totesi, että ennen kuin lumi on maassa asiani järjestyvät. Voit kuvitella, miten odotin ensi lunta (seuraavana syksynä)!

Katin kontit,… olivat ajatukseni, kun talous tiukkeni tiukkenemistaan.

Kesä kului – ja mitään ei kuulunut. Olin taloudellisesti erittäin tiukoilla. Lähdin kuitenkin lähiopetuspäiviin kurssikeskukseen Jyväskylän lähelle. Palatessani junalla kotiin lumi oli tullut maahan. Kun menin kotiin ja kurkkasin pankkitiliäni, hämmästykseni oli suuri. Peltomme vuokraaja oli maksanut vuokrat monta kuukautta sovittua aiemmin. Toiseksi sain heti seuraavana päivänä töitä. Uskomattoman tarkka lupaus.

Pian tuon jälkeen sain verottajalta oikaisun verotukseen. Veronpalautusta oli täsmälleen sama summa kuin hiehot ostanut oli minulle velkaa.

Mielessäni on kertomus kahdesta velallisesta. Voit lukea kertomuksen täältä: http://www.evl.fi/raamattu/1992/Matt.18.html

Kertomuksessa kohtaamme kaksi velallista. Heistä toinen on velkaa 20 työvuoden palkan verran. Isäntä antaa velan anteeksi. Tällä armahdetulla velallisella on velallinen, joka on velkaa – anteeksiannettuun velkaan nähden – mitättömän summan: vajaan 20 viikon palkka.

Mutta toinen ei suostunut siihen. Hän meni ja toimitti työtoverinsa vankilaan, kunnes tämä maksaisi velkansa.

Ajoittain me ihmiset toimimme näin. Vastottain törmäsin erittäin tuohtuneeseen mieheen, jonka mieltä kuohuttava ongelma oli 20, 69 €, kuolinpesän kiinteistövero.

Kun minä jo ehin tähän nimeni kirjottaa…, Saulinhan tämä piti maksaa…

mies selittää tohkeissaan.

Jos ei maksa, lähtekköön tien selekkään…

Voi hyvä ihme, jään hämmästelemään. Tämmöisiä me ihmiset olemme 2000 vuotta Jeesuksen sanojen jälkeen. Tiedän, että tämä mies oli armosta asunut toisten ihmisten kattojen alla, kunnes oma huusholli oli saatu tolpilleen taloudellisen katastrofin jälkeen vuosikymmeniä sitten. Nyt hän oli valmis laittamaan Saulin tien päälle 20, 69 € takia. Miten lyhyt osaa olla ihmisen muisti? Miten syvä osaa olla ihmisen katkeruus? – Ja vielä,… kompastuuko taivasmatka tuohon onnettomaan 20, 69 €:n synnyttämään katkeruuteen?

Vastaa