900. Se hetki, kun masennus on poissa

900. Se hetki, kun masennus on poissa

Blogin 900. on tosielämään pohjautuva mielenmaailman kuva. Taustalla on minun ja muutaman muun kokemus kontrolloivan hengellisyyden vaikutuspiirissä. Tuota kokemusta olen sanoittanut omalta ja muiden osalta parhaani mukaan. Olen sanoittanut myös kontrolloivan hengellisyyden vakiovastausta: vika on lähtijässä, hän kantakoon seuraukset kapinastaan ja tottelemattomuudestaan.

Avaan aihetta uudesta näkökulmasta, siitä miten tällainen toisen määrittely vaikuttaa määriteltävään. Ei vain leimana, vaan painostavana olona. – Avaan myös toivon näkökulmaa, toivon mukaan niin, että tie löytyy tilanteesta ulos – henkiseen ja hengelliseen vapauteen.

Kapinallisten muotokuva?

Pastorin sanat kaikuvat kaiuttimista.

Masennus on kapinan seurausta.

Taustan tietäen ymmärsin, että hän väitti, että hänen laumastaan lähteminen on samaa kuin kapina ja masennus, josta moni tuntui kärsivän, oli seurausta tuosta onnettomasta kapinasta.

Kapinaa? Sitäkö se oli, kun tilanteet kävivät sietämättömiksi? Joillakin siksi, että opetus alkoi olla käsittämätöntä sekasotkua: manipulointi yhdistettynä auktoriteettiin, harhaanjohtaminen Jumalan ääneen, painostus paimenuuteen. Joillakin siksi, että enemmänkin olisi pitänyt yhteisössä, vaikka elämä pyöri yhteisön ympärillä. Joillakin siksi, että oli jo niin yhteisön ytimen hampaissa, että koti ei tuntunut kodilta. Joillakin siksi, että eivät tunteneet täyttävänsä mittaa.

Kapinaakin saattoi olla ilmassa, tunnetta, että barrikadeille pitäisi yrittää, tehdä jotain, että asiat muuttuisivat toiselle tolalle. – Mutta, väittäisin vastaan, nousi Jeesuskin barrikadeille, kun uskonnolliset säännöt ohittivat vanhurskauden ja laupeuden. Jeesus kirjaimellisesti kaatoi turhan, alistavan ja hyväksikäyttävän uskonnollisen maailman pykäliä ja pöytiä.

Silti väitän, että tapauskertomuksessani, useimmat eivät jaksaneet edes ajatella muuta kuin, että asiat järjestyisivät jotenkin…Näin ehkä siksi, että barrikadeille yrittäneet tiputettiin heti maan pinnalle – ehkä vieläkin alemmas, jos mahdollista. Kritiikkihän se vasta kapinaa oli…

Masennus? Kapinan seuraustako?

Väitän, että osa oli masentuneita ennen ensimmäistäkään lähtöyritystä. Ehkä siksi lähtö viivästyikin. Voimattomalla ei ole voimaa toimia.

Nk. kapina… halu päästä jonnekin, missä saa olla se, mikä on. Käskemättä. Kontrolloimatta.

Kysymyksiä, vielä kerran kysymyksiä

Nk. kapina johtaa syvään itsetutkiskeluun: Mikä meni pieleen? Mikä on pielessä yhteisössä? Mikä on vikana minussa? – Jumala, kuka sinä olet? Missä sinä olet? Mikä on tahtosi? – Onko minulle paikka – Sinun valtakunnassasi? – Uskallanko uskoa? Uskallanko luottaa?

Kysymyksiä, epämääräisessä järjestyksessä. Kysymyksiä, joihin ei heti löydy vastausta. Kysymyksiä, joita ei kaikkien kanssa voi kysyä – ei aina kenenkään kanssa. Kaikki eivät ymmärrä.

Vastauksia ja sormenheristyksiä

Vastauksia satelee – muiltakin kuin pastorilta.

Sehän on hyvä seurakunta! Siellähän on elämää, kunpa minäkin kuuluisin…Kuulen kummastuneen toteamuksen. Käännyn toisaalle…: Sinun pitää mennä ja sopia. Viisaana vaikenen ja ajattelen yksinäni: No, onhan sitäkin koetettu. On otettu puheeksi… yksi ja toinen, mutta kun ne luistaa kuin vanha kunnon Rexona -saippua saunan lattialle. Sovinko, kun on yksipuolinen; minä pyydän anteeksi ja alistun siihen samaan…

Eihän tullaista saa sanoa,…Se on Pyhän Hengen pilkkaa… saan vastauksen, kun ääneen pohdin outoa hedelmää.

Simpukka simpukan löytää

Vetäydyn muiden lailla kuin simpukka kuoreensa. Parasta olla yksin. Lukea Raamattua ja rukoilla. Kukaan ei ainakaan loukkaa. Minusta ei tule ”mielensäpahoittajaa”.

Vai olenko jo sellainen? Vähän liiankin kriittinen, kun Jumalakin joutuu houkuttelemaan simpukkaansa kuoren sisältä ulos.

Sisällä on pieni toivo ja iso kaipaus: Jos jossakin joskus kaipaus helpottaisi. Löytäisin vielä Jumalan lasten joukkoon. Sellaiseksi itseni varovasti laskin, vaikka toisenlaistakin lokeroa oli tarjottu, ”saatanan omaa” ja ”uskosta osatonta”.

Kohtasin muitakin simpukoita. Ymmärsimme toisiamme. Kokemukset ja kysymykset yhdistivät. Osa meistä oli uskaltanut vähin erin avautua Jumalan hyvyydelle. He (ja aikanaan myös minä) alkoivat (aloimme) rohkaista muita kokeilemaan, miltä mahtoi tuntua, kun uskalsi antautua hoidettavaksi – niin Jumalan kuin ihmisten.

Simpukoita, auttajia

Parhaiksi auttajiksi osoittautuivat saman tien kulkeneet. He eivät kokeilleet sorkkarautaa sulkeutuneeseen simpukankuoreen, vaan antoivat aikaa ja läsnäoloa, kuuntelemista ja varovaisesti neuvoja.

Yhden poikkeuksen tekee Rita-pastori, josta olen aiemminkin kirjoittanut. Ritalla oli räväkämmät konstit. Hän tosin ei niillä räväkämmillä konsteilla käsitellyt minua/meitä, vaan ongelman perusjuurta: kontrollinhalua, joka voimalla vaikutti yhteisössä. Hän tunnisti ongelman yhden juuren: se mitä olimme kokeneet, oli aiheuttanut syvät haavat – ja itse kussakin omanlaisensa reaktion: yhdessä pelon, toisessa pettymyksen, kolmannessa ehkä (täysin syyttä suotta) häpeän, neljännessä vaikeuden antaa anteeksi, jne. Lisäksi kontrollointi oli jotain aivan uskomatonta: Se ei päästänyt irti, vaikka välimatkaa oli kymmeniä tai satoja kilometrejä.

Teologia uusiksi

Tässä kohdassa olen todennut, että teologiani on mennyt uusiksi. Kuin pässi pitkiin sarviin uskoin siihen, että kun olen uskova ja rukoilen, paha ei minuun satu. Mieltäni hämmeni oma ja muiden vastaavassa tilanteessa olevien kokemus: Mitä merkillistä ovat nämä ahdistuksen aallot, jotka tulevat ja menevät? Kysymys ei voi olla varsinaisesta masennuksesta (osalla oli toki sitäkin), koska outo olotila jättää otteensa yhtä nopeasti kuin on ilmaantunutkin. – Toinen osa ”ilmiötä” olivat omituiset vastoinkäymiset, jotka tulivat ja menivät aikanaan – usein pitkäkestoisen ja määrätietoisen rukouksen jälkeen.

Kyselin mielessäni, onko mahdollista, että negatiivisella – tai suorastaan vihaa ja katkeruutta tihkuvalla – asenteella on jotain tekemistä asian kanssa.

Rita-pastorin sanat – ja ennen muuta Ritan seurakunnan voimakas rukous – vahvisti ounasteluni: Vihainen, katkeruuttaa tihkuva elämä ja ”rukous” voi oikeasti saada aikaan ikäviä sivuvaikutuksia.

Emme ole ainoita, jotka noin ajattelevat. Törmäsin vastottain hierojaan ja toiseen henkilöön, kuntosalin pitäjään, jotka molemmat sanoivat, että kielteisyyttä tihkuvat ihmiset ovat henkisesti rasittavia. Hieroja totesi, että hänen takkinsa tyhjenee hyvin äkkiä heidän läsnäolossaan, ja kuntosalin pitäjä, että nämä ”katkerikot” eivät viihdy salilla kauaa, kun siellä on myönteinen ilmapiiri.

Törmäsin myös kolmanteen henkilöön, joka koki todella erikoisen tilanteen paikkakunnalla – tai oikeastaan sieltä pois ollessaan. Hän oli joutunut jäämään hengellisestä työstä burn out -lomalle, pysyvästi. Kun hän meni toiselle paikkakunnalle (reilun matkan päähän kotikonnuiltaan) kävi kummia: Uupumus oli poissa ja entinen virta oli tilalla. Eron huomasi mukana matkustanut seurakuntalainen.

Siinä vaiheessa alkoi tällä simpukalla raksuttamaan: Olin kokenut vastaavantyyppistä ”takapuoli tervalla penkissä” -oloa. Tämän hengellisen työntekijän fiilikset olivat tuttuja. Olin kokenut tuota kummaa vastustusta nimenomaan X-paikkakunnalla. Olin kokenut sitä myös omassa työssäni. Pienten alkujen päivät olivat kuihtuneet kuolleiksi pieniksi aluiksi.

…että pitäisikö tälle tehdä jotain?

Tämä oli ensimmäinen kysymys alkaessani hahmottaa sitä, että välttämättä tätä – enempää kuin muitakaan – simpukoita ei oltu ”tuomittu” olemaan hissun kissun, vaan liikkumaan eteenpäin, vieläpä voimalla. Toinen kysymys oli, mitä pitäisi tehdä.

Rita antoi hyvin selkeät toimintaohjeet: Kontrolloinnin alle – oli tuo kontrollointi lähietäisyydellä tai tapahtui se ”etänä” – ei pidä alistua. Sillä ei ollut laillista oikeutta vaikuttaa elämääni eikä kenenkään muunkaan elämää.

Muista alun pastoritarinan. Tällä pastorilla ei ollut laillista oikeutta ihmisten eikä Jumalan maailmassa käskeä tai komentaa seurakuntaansa olemaan hiljaa, kun asiat olivat vinksallaan. Hänellä ei ollut oikeutta julistaa ihmisiä ”saatanan omiksi”, masentuneiksi, käskeä heidän ylleen taloudellista kuivuutta, käskeä pyöriä putoamaan vaunuista, pimeyttä tai kuolemaa heidän elämäänsä. Hän on astunut alueelle, joka ei hänelle kuulu. Samaan tapaan kuka hyvänsä yrittää käskeä tai kontrolloida ympäristöön tanssimaan oman pillinsä mukaan, on laittomilla asioilla. Se ei ole meidän ihmisten tehtävä tai osa.

Siksi kontrolloinnin alla olevalla on oikeus turvata Herraan ja Hänen Sanaansa ja rukoilla, että kontrolli jättäisi otteensa ja hän saisi tehdä Jumalan tahtoa.

Itselläni – ja monella muulla – on ollut tämän tajuamisesta valtavat seuraukset.

Yhtenä hetkenä tajusin, että vuosia elämääni varjostanut ”verho” oli poissa. Se, minkä kanssa olin rukouksessa ottanut mittaa useaan otteeseen, sitä ei ollut. Yksinkertaisesti: jotain valtavan isoa oli tapahtunut – ja se iso (mikä se olikin) vaikutti omaan elämääni, että olin täynnä uutta voimaa… Voimaa tehdä työtä. Voimaa yrittää vielä kerran. Tuntui kuin se, mikä oli pienten alkujen päivistä kuollut idulleen, ponkaisisi pystyyn. – Enkä vain minä, vaan rukousten kautta, muutama muukin ”simpukka” on päässyt liikkeelle. 🙂

Psalmi 27 tuli mieleen rivejä kirjoittaessani – Aluksi Psalmi ei vaikuta kovin toiveikkaalta. Sitä se kuitenkin on. Ennemmin tai myöhemmin on se päivä: Vielä minä saan kiittää Jumalaani, auttajaani.
http://www.evl.fi/raamattu/1992/Ps.42.html

Vastaa