Skip to content

834. Vyötä vailla?

Kirjoituksessani Mitkä ovat aseemme? http://sourcepublication.net/2012/07/17/930/

Erityisesti kiinnitän huomion kahteen asiaan sota-asussa – muita toki väheksymättä. Nämä kaksi ovat totuus ja (seuraavassa kirjoituksessa) rauha.

Paavali käskee pukemaan totuuden vyön.

αληθεια [aletheia] puhuu absoluuttisesta totuudesta, jostakin mikä on totta kaikissa olosuhteissa, ja myös subjektiivisesta totuudesta, jossa olemme henkilökohtaisesti vapaita vääristä vaikutteista, petollisuudesta, teeskentelystä ja valheesta.

Tällaiseen totuuteen vyöttäytyminen on hengellinen ase! Keinottelulla tai juonittelulla emme voita hengellistä sotaa, vaan päinvastoin, sotkeudumme pahan verkkoon, josta on hankala päästä irti.

Huomaa myös vyön tehtävä: totuus pitää ”liehuvan viitan koossa”, niin että siihen ei juostessa sotkeudu. Siellä missä totuus unohtuu, on tiedossa sekaannus sekaannuksen perään – ennemmin tai myöhemmin. Muistamme, että Jeesus on Tie, Totuus ja Elämä. Jumala rakastaa totuutta salatuimpaan saakka.

Olen hyvin surullinen siitä, että ajoittain näkee myös nk. hengellisessä kentässä selittämisen lahjan toimivan – enkä tällä tarkoita armolahjojen luettelosta löytyvää kielten selittämistä. Näkemäni selittämisen lahja selittää asioita parhain päin totuutta kaunistellen. Ajoittain tuollaiseen rohkaistaan opetuksella. Totuuden kaunistelun vastakohdaksi asetetaan panettelu, pahan puhuminen, juoruaminen, tms. Totuuden puhujaa saatetaan syyttää mustamaalaamisesta tai valehtelusta. Mutta eikö totuuden kaunistelu ole valehtelua yhtä lailla? Siinä vain musta maalataan valkoiseksi tai totuuteen lisätään jotain, mikä saa tilanteen näyttämään paremmalta kuin todellisuudessa?

Tämä on lähellä meitä kaikkia. Myös minua. Törmäsin nimittäin toimittajaan, joka vuosia sitten teki jutun perheestäni silloin, kun vielä olin karismaattisella seikkailulla osan yhteisöä, jonka toimintatavat myöhemmin saivat minut perääntymään kauas. Toimittaja oli myöhemminkin käynyt yhteisössä ja hämmästellyt sitä, miten ihmeessä otin ja lähdin. Yhteisössä oli selitetty asiat taas omalla tavallaan. Ymmärrän hänen hämmennyksensä. Menikö Paul(iin)aan sielunvihollinen, joka sotki ja hämmensi kaiken? Vai mitä ihmettä tapahtui?

Toimittajan nähdessäni muistin onnellisen kuvan ja ”todistukseni” asioiden auvoisesta tilasta. Herra oli minut johdattanut sinne, tänne ja tuonne.

Ajoittain olin jutun tekemisen aikaankin ahtaalla kuvaamieni ilmiöiden kanssa. Eivät ne tyhjästä putkahtaneet vuonna 2007.

Olin törmännyt keppiä-porkkanaa -mentaliteettiin. Oli minua yritetty ohjailla (ja siinä onnistuttukin) ”profetioilla”. Olin ollut puun ja kuoren välissä kontrolloinnin äärellä. En tosin osannut asioille antaa nimiä. Mutta takuulla asiat eivät olleet niin auvoisesti kuin annoin jutussa ymmärtää.

Juttu tehtiin aikana, jolloin jokusen verran kiersin yhteisön ryhmän mukana eri seurakunnissa. Muistan erään tilanteen, jossa itkin yhdessä alttarille tulleen naisen kanssa hänen ahdasta olotilaansa – koska ymmärsin ensimmäisistä sanoista hänen tuskansa, koska koin tuota samaa.

Muistoni saivat minut kysymään vakavasti: MIKÄ SAI MINUT VALEHTELEMAAN LEHDEN LUKIJAKUNNALLE? MIKSI EN KYENNYT KERTOMAAN ELÄMÄNI TAISTELUISTA YHTEISÖSSÄ JA PERHEESSÄNI?

Luulen, että yksi syy oli myös melkoisen vaurioituneessa itsetunnossani – jolle kontrollointi tms. eivät tehneet hyvää. En osannut luottaa itseeni tai siihen, mitä tunsin. Mieluummin uskoin sitä, joka sanoi, että Herra on puhunut sitä/tätä.

…ja yksi syy se, että on vietävän vaikea myöntää olevansa VÄÄRÄSSÄ! – Olin todistanut pitkin kyliä – ihan aidostikin siitä, miten Jeesus muutti elämäni. Mutta myös puuta heinää sen suhteen, miten ihana minun oli olla. Se, että julkisesti kertoo tuollaista, siitä on melkoinen matka kertomaan, että elämäni ei olekaan niin ruusuista kuin olen antanut ymmärtää. Se, että yhteisössä tai perheessä on repiviä asioita ja asiat ovat sekaisin. – Asiaa ei toki helpota se, että kontrollointiin liittyy usein seurauksilla uhkailu. Hellämietosesti tai jos asiat kärjistyvät, hyvin rajusti. Oletan, että jos olisin toimittajalle lataissut sen, miten koin, ei sitä olisi muut asianosaiset kestäneet. Toisaalta, silloin olisin puhunut totta – omalta puoleltani. (Totta puhuen, en vieläkään täysin ymmärrä kontrolloivaa vallankäyttöä harjoittavien ajatuksenjuoksua. Se tuntuu noudattavan ihan omaa rataansa, joka ei aukene, vaikka kuinka yrittäisin…)

Ihminen on viisas. Hän aistii myös alitajunnallaan. Niitäkin asioita, joita ei suoraan sanota. Varmasti ymmärsin seuraukset, vaikka en itse tiedostanut. Kuusi vuotta myöhemmin elin keskellä merkillistä myllytystä, joka alkoi siitä, kun aloin kyseenalaistaa henkistä ja hengellistä vallankäyttöä ja sanoa isosti ”EI!” kontrolloinnille. Vieläkään asioista ei pysty puhumaan niiden oikeilla nimillä/suoraan, koska kenttä on herkkähipiäinen kritiikin suhteen edelleen. – Toisaalta, jos kentässä olisi aidosti avoin ilmapiiri, kyräilyä, salailua tai edelläkerrotun kaltaista totuuden kaunistelua ei tarvittaisi.

…Kurjaa kontrollointiin taipuvaisissa yhteisöissä, perheissä, tms. on, että kontrollointi läpäisee elämän. Keppi ja porkkana vaihtelee. Mukavuudenhaluisena mieluummin valitsee porkkanan. On kivempi paistatella parrasvaloissa kuin joutua nurkkaan häpeämään. Lehtijuttu toimi juuri näin. Olin itse asiassa joutunut menneinä aikoina nurkkaan häpeämään; syy selvisi vasta vuosien päästä. Tuolloin vain osasin ihmetellä tapahtunutta.

Kyllä täytyy myöntää, että jälkikäteen totuuden väistely puraisi omaan nilkkaan. Varmasti elämääni läheltäkin seuranneilla ihmisillä meni aikaa ymmärtää, mistä ihmeestä kenkä puristi, kun äkkiä nostin kytkintä ja otin etäisyyttä jopa itse paikkakuntaan.

Kokemuksesta viisastuneena: Liian helposti kiinnitämme huomion miekkoihin tai voiteluihin. Totuus on yksi tärkeimpiä sota-asussa. Se pitää kaiken muunkin koossa. Ilman vyötä – etenkin Paavalin aikaisen – sota-asun kanssa on pahassa pulassa. Jos helmat hulmuavat minne sattuu, ei muustakaan ole hyötyä, jos kompastuu tai matkan teko hidastuu. Ei auta asema, valtuutus, voitelu – ei itse otettu, ei annettu.

Voisiko asian viedä näinkin pitkälle: Ilman totuutta sota-asu on hyvin, hyvin vaillinainen – ja sodankäynti väkisinkin menee suurelta osalta hulmuavien helmojen ongelman ratkaisuun. Helpompi – näin jälkiviisaana – olisi kietaista totuuden vyö ympärille ja pistää menoksi. Ei aika kuluisi totuuden ”paikkailuun”.

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: