Rukoukset väärällä kanavalla?

Rukoukset väärällä kanavalla?

Kun viha tekee sydämeen asunnon

Edellisessä kirjoituksessa kerroin erikoisten episodien takia ”asiantuntijuuteeni” turvautuneista ihmisistä. Joidenkin heistä kohdalla teologia pahan vaikutuksesta kristittyyn oli mullistunut. Yksi heistä kertoi, että hän kiven kovaan väitti, että paha ei vaikuta kristityssä/kristittyyn. Vähän ajan kuluttua hän rukouksessa spontaanisti nuhteli itsessään olevaa vihaa ja murhanhimoa.

Olisin voinut väittää, että eihän noin herttaisessa ihmisessä ole voinut olla synkkiä ajatuksia – murhanhimosta puhumattakaan. Iloinen ja elämääpursuava nainen jatkoi tarinaansa:

Sisälläni oli paljon padottua, käsittelemätöntä vihaa. Kun olin rukouksessa nuhdellut vihaa ja murhanhimoa, sisälleni tuli rauha.

Olen kuunnellut nk. vapauttamista koskevaa opetusta eri muodoissaan. Yksi näistä muodoista on se, että viha, katkeruus, tms. avaavat ovet pimeydelle.

Olen vankasti sitä mieltä, että tunteissa ei ole mitään väärää. Olisi pähkähullua, jos emme tuntisi surua, vihaa tai häpeää. Kun tunteet purkaa rakentavasti -luotettavalle kuuntelijalle, rukouksessa Jumalalle, jne.- ne jättävät vähitellen otteensa ja antavat tilaa ilolle, rauhalle, rakkaudelle, jne.

Vahingollisiksi tunteet muuttuvat, jos ne jäävät vallitseviksi tunteiksi joko tietoisuuteen tai pinnan alle. Ne jyrsivät kantajaansa eri tavoin, esimerkiksi saavat käpertymään itseensä ja/tai purkautuvat ulos joko samassa tai toisessa tilanteessa kuin minkä alkuperäisen vihan tms. synnyttänyt tilanne on.

Tuon nyt iloa ja elämää pursuavan naisen kertomus sai minut mietteliääksi. Tämän naisen kohdalla vihan tunne oli syventynyt vihaksi ja murhanhimoksi siinä määrin, että se vaati topakkaa rukousta irrottaakseen otteensa.

Vapauttamisrukouksen kumma seuraus

Joidenkin tuntemieni ihmisten elämän keskiössä näyttää olevan vapauttaminen ja auktoriteetti: he puhuvat siitä, he opettavat sitä, he harjoittavat sitä. Omituiseksi tilanteen tekee se, että jotkut ”vapautetuista” tai ”auktoriteetilla rukoiltujen” rukousten kohteista ovat kaikkea muuta kuin vapaita. Kuka on ahdistunut entistä enemmän, kuka on keskellä entistä syvempää elämän sekasortoa.

Joku voisi syyttää näitä ”vapautettuja” ihmisiä heidän tottelemattomuudestaan tai epäuskostaan, jossain tilanteessa kapinasta (silloin, jos he ovat kritisoineet vapauttajien ja/tai rukoilijoiden kummallisia toimintatapoja). Ymmärtääkseni nämä ihmiset ovat aidosti hakeneet apua elämäänsä – ja taas nämä kritisoijat nähneet vapauttajien toiminnassa epäterveitä piirteitä ja tehneet aivan Jeesuksen opetuksen mukaan eli arvioineet. Kummassakaan ei ole mitään väärää.

Harvoin katse kääntyy vapauttajaan tai auktoriteetilla rukoilijan motiiveihin – erityisesti, jos he puhuvat vihasta kartettavana asiana. – Kuunnellessani edellä mainitsemani naisen kertomusta, tuli mieleeni, että voisiko ongelmien alkuperä olla myös näiden vapauttajien ja rukoilijoiden elämässä läsnäolevassa käsittelemättömässä vihassa. Ehkä he eivät ole tajunneet, että he ovat vihaisia heitä kritisoiville tai he eivät tiedosta vihaa, koska se on ”kielletty” tunne – tai he eivät välitä omalla kohdallaan vihasta (he ovat siirtäneet pimeän kohtansa toisiin) tai he luulevat vihaansa ”pyhäksi vihaksi” (Jumalan mielenmukaiseksi vihaksi).

Vihaisten rukousten mysteeri

Vihaisten rukousten mysteeri on ollut outo kohdattava. Olen tajunnut, että vihassa johon kuhun kohdistetut vihaiset rukoukset ovat pikemminkin kirous kuin rukous. Ajoittain on näyttänyt siltä, että seuraus on ollut sen mukainen.

Nämä vastottain kohtaamani hämmentyneet ihmiset ovat osa sitä joukkoa, joka on jakanut kanssani tarinan vihaisten rukousten hedelmästä: Elämä menee sekaisin, ahdistaa vailla syytä, on kummallisia vastoinkäymisiä. Joku sanoisi tuota itseään toteuttavaksi ennustukseksi: Saan, mitä tilaan. Nämä henkilöt eivät kuitenkaan ole tilanneet mitään; vasta jälkikäteen on paljastunut vihaisten rukousten olemassaolo, se että joku tosiaan on toivottanut synkkiä asioita, sairautta, kuolemaa, tms. heidän elämäänsä.

Kertomukseni nainen oli ollut ymmällään elämässään pyörteilevistä vaikeuksista. Niiden kohteena oli ollut hän itse ja hänen läheisensä. Joku oli varovasti ehdottanut, että ei kai joku toivo sinulle pahoja asioita. Vastaus on meille länsimaisille kristityille tavanomainen:

Kyllä kristitty on kaikelta tuolta suojassa.

Noin aikanaan sanottiin myös minulle, kun hämmästelin outoja ilmiöitä elämässäni ja ympäristössäni: Mikä ihme saa Abloy -lukon hajoamaan puhumattakaan kahdesta kirjoittimesta, yhdestä tietokoneesta, autosta, moottoripyörästä? – Ajan päästä selvisi, että samoihin aikoihin, kun omituiset hajoamiset alkoivat, oli osa armaista rakkaista uskonsisaristani ja -veljistäni kironneet jokaisen, joka oli entisestä yhteisöstä lähtenyt. Kertoja oli ollut itse paikalla ja käski meidät kutsumaan papin paikalle siunaamaan kotimme. Ilmiöt loppuivat tuolta osalta siihen.

Tapahtumien sarja ylitti minun ja muiden teologian rajat. Miten on mahdollista, että lähinnä kiroamiseksi luokiteltava ”rukous” saa vastauksensa? – Vastaaja tuskin on Jumala, ”rukoukseen” yhtynee ihan muu taho.

Kertomukseni naisen tarina saa minut mietteliäksi: Onko rukousten väärälle kanavalle lipsahtamisen yksi syy se, että ne on rukoiltu väärässä mielentilassa? On kirottu ei siunattu. Taustalla on käsittelemätön viha ja/tai katkeruus.

Mietteliääksi saa myös kysymys: Tajuaako tällainen, mitä tekee? Jos tajuaa, miksi hän jatkaa väärällä tiellä?

3 kommenttia

  1. Tämä on todella vaikea aihe. Minä siunaan vihamiestäni – yritän antaa hänelle anteeksi, pyydän ylhäältä voimaa ja tuntuu kuin feikkaisin, koska ei se viha, kauna ja paha mieli mihinkään ole kadonnut. Sitä vaan tuntee itsensä niin vajavaiseksi, kun tietää oikein hyvin, että täyttää tässä asiassa ”lain kohdan”, mutta ei kuitenkaan osaa täydestä sydämestään antaa anteeksi, koska on tullut niin syvästi loukatuksi ja on pettynyt niin pahasti ihmiseen.
    Mutta, ihmisiähän me kaikki vaan ollaan, vai mitä? Eihän me muuten Jumalaa, Jeesusta ja Pyhää Henkeä mihinkään tarvittaisi, jos me täydellisiä oltaisiin.

    1. Olet oikeassa, Taikakivi. Anteeksiantaminen on vaikeaa. Kysymys on surutyöstä -prosessista, jossa pettymys ja viha hellittävät vähitellen. Itsessämme anteeksianto saattaa olla mahdoton. Jumalan rakkauden ja armon avulla mahdoton muuttuu mahdolliseksi. – Noissa tunteissa ei ole mitään väärää; ongelmia tulee, jos tunne jää päälle ja (kuten näissä viimeisimmissä kirjoituksissani kerron) yhdistyy pahan toivottamiseen toiselle. (Ehkäpä tämän kirjoitusten sarjan jälkeen kerron palasia anteeksiantamisen koulusta, jossa olen ollut ja sen, miten sen tärkeyden opin – piti uskoa anteeksianto omalle kohdallekin. Tiedän kokemuksesta, että prosessi näillä alueilla on pitkä (vuosia kestävä; ehkä hyvä niin, kestäisimmekö äkkirysäysmuutosta?)- ja niin koen omalla kohdallani, että Kristuksen armo, Jumalan armo ja Pyhän Hengen läsnäolo ovat olleet se lääke, joka on parantanut haavoja, synnyttänyt uutta luottamusta ja auttaneet päästämään irti menneestä) – ehkä ”huonoimmin” asiat ovat, jos vihaa tms ei tunnisteta sen takia, että se on ikään kuin kielletty tunne – silloin sitä ei pääse käsittelemään, kun sitä ”ei ole olemassa”.

      1. Kiitos, vastauksesi on enemmän kuin täydellinen <3

Vastaa