803. Tarvitsevana tarvitsevan rinnalla

Aamun alkajaisiksi luin ajatukset:

Se, että palvelee toisia alueella, jolla itse tarvitsee läpimurtoa, tulee entistä todellisemmaksi Kristuksen ruumiissa tulevina aikoina. Siellä, missä iloisin mielin jaetaan toisille sillä alueella, jossa itse tarvitsisin välitöntä apua ja alueella, jossa on luvattu henkilökohtainen läpimurto, koittaa erityinen armo ja läpimurto. (Jason Hooper)

Ajatus kuulostaa mielipuoliselta. Sairauden kanssa kamppaileva rukoilee sairaan puolesta. Talousongelmista kärsivä toisen taloudellisesti haaksirikossa olevan puolesta. Se, jonka lapset ovat omalla ”sakkokierroksellaan” ties missä, kantaa toisen samanmoisen taakkaa. Jne. Eikö mieluummin niin, että terve rukoilisi sairaan puolesta, hyvinvoiva toiselle menestystä ja ne, joiden lapset ovat turvallisilla teillä toisten lasten puolesta? Kyllä asia voi noinkin olla; Jumala voi laskea sydämelle rukousaiheita aihepiiristä, jonka sisältämästä kivusta ei itsellä ole kokemusta. Kokemukseni mukaan sitäkin useammin ainakin itseni on lähetetty sellaisen ihmisen luo, jonka kanssa minua yhdistää joko läpikäyty tai käsilläoleva samanmoinen kokemus.

Miksi ihmeessä? Sitä olen pohtinut. Mikä olen ollut elämäni solmujen keskellä päästämään toista elämän lankoihin solmiutunutta?

Ennen muuta – niin uskon – kysymys on armosta. Tiedän tasan tarkalleen, että auttava ja vapauttava voima ei ole minusta lähtöisin eikä oman erinomaisuuteni tulosta, vaan se on Jumalan armoa. Ja on tuo myötätuntoakin. Niinkin uskon. Rukouksessa kannan toisen kanssa yhdessä – en vain ulkopuolisena hänen tuskaansa – vaan tasavertaisesti meidän tuskaamme jostain molempia koskettavasta kipeästä asiasta.

Ei tämän tarkoitus ole toki se, että ikuisesti jään kipeisiin asioihin räpeltämään. On myös rukousvastausten aika. On vapauden aika. Silloin toivon mukaan muistan armon, joka ei ole itsestä lähtöisin.

Milloin uskaltaisimme tunnustaa kipeyden ja tarvitsevuuden itsessämme ja asettua – jopa sen keskellä – toisen samanmoisen rinnalle?

Eilen lainasin Pekka Simojoen laulua. Se sopii erinomaisesti myös tähän:

Ei täällä asu sankareita. Hävinneitä on niin monta. Kerjäläisiä vain, uupuneita jotka tullessaan tuovat muistojaan.
Ei täällä asu uljas kansa
Ei ketään löydy tahratonta.
Monet unohtivat unelmansa kivikatuihin tämänkaupungin
Jossa juudas pettää ystävän.

He etsivät tietä valoon
Maasta kyyneleiden.
He saapuvat majataloon, särkyneiden.

Me tarvitsemme ystävyyttä
vailla yhtään vaatimusta.
Me pelkäämme niin menneisyyttä
Joka varjoineen aina uudelleen
uhkaa uskon viedä huomiseen.
Me ikävöimme olkapäätä,
ihmiskäden kosketusta.
Vaikka olisikin sydän jäätä
lämpö rakkauden,
sulattaa voi sen.
Tuoda kevään sielun kylmyyteen.

He etsivät tietä valoon…

On meidän tehtävämme täällä
kantaa toinen toisiamme, halki synkimmän yön
Pitää päällä toivon kynttilää.
Ettei kukaan jää yksin harhailemaan pimeyteen.
Ei kauneimmassa temppelissä
asu meidän Jumalamme
mutta siellä Hän on aina
missä joku rakastaa,
pelko katoaa
Vettä janoinen saa juodakseen.

He etsivät..

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s