Kun valot ovat sammuneet

Kun valot ovat sammuneet

Edelleenbloggaan kirjoituksen, joka tuntuu murheellisen todelta…:

”Siis kiitos, te särjettyjen sielujen hoitajat. Te kohtaatte ne varjot, jotka jonkun toisen kirkkaus jättää taaksensa. Te kuljette rinnalla silloin, kun joku on kävellyt teidän päältänne. Kiitos, sielujen hoitajat ja laupiaat samarialaiset. Myös te olette ihmeiden tekijöitä: mikä on julkisesti rikottu, sen te salaa korjaatte.”

Ihanaa, että on tällaisia sielunhoitajia ja/tai terapeutteja, jotka paikkaavat super-voideltujen jälkiä. Ihanampaa olisi, jos heitä ei juuri tähän ”hommaan” tarvittaisi.


Julkisesti rikottuja korjaavat myös mielenterveystoimistot – kuten se, jossa veikataan, milloin seuraava ”supervoidellun” dynastian jäsen tulee hakemaan apua.

Jotain on pahasti vialla yhteisössä/julistuksessa, jos hedelmä on tämänkaltaista. Ei voi paeta selityksen taakse, että avun hakijoissa olisi jotain perustavanlaatuisesti vialla, että heidän uskonsa olisi heikkoa tai he olisivat tottelemattomia tai kapinallisia (suhteessa Jumalaan tai auktoriteettiin). Usein nämä avunhakijat ovat olleet niitä vilpittömiä, jotka ovat laittaneet kaiken toivonsa julistukseen, oppiin tai apuun, jota ”supervoideltu” on julistanut tai tarjonnut. He ovat varsin usein tuossa toivossaan haaksirikkoutuneet ja sen seurauksena uupuneet.

Ajoittain ”supervoidellut” tuomitsevat paitsi apua hakevat myös auttajat. Pahimmillaan auttajien sanotaan olevan sielunvihollisesta.

Tässä omituisessa kentässä tarvitaan laupiaita samarialaisia, joilla riittää kärsivällisyyttä haavojen putsaamiseen ja autettavan eteenpäin viemiseen. Prosessi on usein pitkä, vuosia kestävä.

Kokemukseni mukaan näitä laupiaita samarialaisia on liian vähän tarpeeseen nähden. Edessämme on rikkoontuneiden sielujen pelto, johon Herra etsii leikkaajia kypsän – ja katkenneen/lakoon menneen viljan – leikkaamiseen Hänen aittoihinsa… nimittäin uskon säilyttäminen ”supervoideltujen” jäljiltä ei ole itsestäänselvyys.

Ajatusten äärellä mielessäni on Pekka Simojoen laulu Särkyneiden majatalo – Herra, anna meidän olla sellainen uupuneelle.

Ei täällä asu sankareita. Hävinneitä on niin monta. Kerjäläisiä vain, uupuneita jotka tullessaan tuovat muistojaan.
Ei täällä asu uljas kansa
Ei ketään löydy tavatonta.
Monet unohtivat unelmansa kivikatuihin tämänkaupungin
Jossa juudas petti ystävän.

He etsivät tietä valoon
Maasta kyyneleiden.
He saapuvat majataloon, särkyneiden.

Me tarvitsemme ystävyyttä
vailla yhtään vaatimusta.
Me pelkäämme niin menneisyyttä
Joka varjoineen aina uudelleen
uhkaa uskon viedä huomiseen.
Me ikävöimme olkapäätä,
ihmiskäden kosketusta.
Vaikka olisikin sydän jäätä
lämpö rakkauden,
sulattaa voi sen.
Tuoda kevään sielun kylmyyteen.

He etsivät tietä valoon…

On meidän tehtävämme täällä
kantaa toinen toisiamme, halki synkimmän yön
Pitää päällä toivon kynttilää.
Ette i kukaan jää yksin harhailemaan pimeyteen.
Ei kauneimmassa temppelissä
asu meidän Jumalamme
mutta siellä Hän on aina
Missä joka rakastaa,
pelko katoaa
Vettä janoinen saa juodakseen.

He etsivät..

Vastaa