Skip to content

Johtajuuden menestystekijöitä ja sudenkuoppia osa 2

Joukkue rakentuu yksilöistä — Toinen tukee toista yhteisellä matkalla. Toinen ei ole toista heikompi tai parempi, mutta käytännön vastuut voivat vaihdella. Johtajuuteen ei liity vertailu tai arvottaminen, ei myöskään itsekkäät vaatimukset esimerkiksi arvostuksesta tai tasa-arvosta.

Näin kirjoittaa Jani Tikkanen kirjassaan Rakkaus johtaa ihmisiä ja yrityksiä.

Valitettavasti ”yhteinen matka” voi olla vain näennäisesti yhteinen. Näin käy silloin, jos joku ottaa tiimin saavutuksista kunnian itselleen, poimii kirsikat kakusta tai kun jokin menee pieleen, laittaa pieleen menon jonkun tiimiläisen syyksi.

Tällainen tiimi ei voi toimia. Tikkasen sanoin:

Piilevien mahdollisuuksien ja positiivisen pyörteen sijaan syntyy egopeli, jossa yhteisö muodostuu ulkokuorien temmellyskentäksi.

Tämä on juuri sitä, mitä olen matkan varrella nähnyt liian monta kertaa nk. hengellisissä yhteisöissä ja/tai työpaikoilla. Näennäisyys ”pakottaa” ihmiset mukaan egopeliin. – Toki tämä ”pakottaminen” tapahtuu jokaisen suostumuksella. Kenenkään on harvoin täysin pakko mennä peliin mukaan. Usein vain on niin, että syystä tai toisesta muita vaihtoehtoja (protestointia tai irtiottoa moisista peleistä) ei osata pitää mahdollisina. Joskus peleihin mukaan meneminen tulee niin selkäytimestä, että sitä ei välttämättä edes heti tiedosta.

Tikkasen termi egopeli juontaa juurensa ajatuksesta, että tuossa pelissä on minä – minun etuni, hyötyni, asemani, palkkani, etenemiseni, jne – keskiössä. Kun minä hallitsee, minä lyö leimansa kaikkeen tekemiseen; muut ovat toisarvoisia. Voi vain kuvitella, mikä sotku tulee kun 2-200 (2000 tai 20 000) minää yrittää keplotella itseään eteenpäin. Yhteisöstä, seurakunnasta, yrityksestä tai perheestä tulee monen minän taistelukenttä ja hengissäselviytymistaistelu yhteisen mission sijasta.

Monen minän eteenpäin keplotellessa unohtuu se, miksi yhteisö, seurakunta, perhe tai yritys on olemassa. Samoin unohtuu se, että monta on enemmän kuin yksi ja erilaisuus on vahvuus, ei uhka. Unohtuu se, että jokainen on tärkeä.

Paavali opetti Korinttin seurakuntaa aihepiiristä:

Armolahjoja on monenlaisia, mutta Henki on sama. Myös palvelutehtäviä on monenlaisia, mutta Herra on sama. Jumalan voiman vaikutuksia on monenlaisia, mutta hän, joka meissä kaikissa kaiken vaikuttaa, on sama. Hän antaa Hengen ilmetä itse kussakin erityisellä tavalla, yhteiseksi hyödyksi.

Monenlaisuus on johdannainen kreikan sanasta, joka tarkoittaa ´jakaa osiin´. Minulle tämä puhuu nimenomaan siitä, että yksi lahja tai palvelutehtävä ei yksistään voi muodostaa kokonaisuutta. Moneudessa on Jumalan viisaus. Emme pärjää yksin eikä meitä ole tarkoitettukaan pärjäämään yksin. Siksi meitä on monenlaisia ja monta. Kokonaisuus hyötyy tästä.

Suurta typeryyttä on sanoa, että joku toinen lahja, kyky tai tehtävä on arvokkaampi kuin toinen ja/tai sanoa, että joku/jokin on tarpeeton. Päinvastoin kaikkein huomaamattomin voi olla yksi tärkeimmistä.

Muistan kuulleeni kertomuksen tehtaasta, jossa kaikki sujui mallikkaasti, kunnes eräänä päivänä koneet pysähtyivät. Syytä etsittiin ja kovasti pohdittiin, mikä pysäyksen oli saanut aikaan. Lopulta syy löytyi: Työmies, jonka tehtävänä oli voidella liikkuvia koneen osia (laakereita?) ei ollut ollut töissä vähään aikaan (sairastunut?). Työmiestä ei juuri kukaan noteerannut, vielä vähemmän näemmä hänen työtänsä. Seuraus oli katastrofi.

Keppi ja porkkana on motivaattorina huono. Se saa aikaan ulkonaista kuuliaisuutta ja sitoutumista. Pinnan alla voi olla syvää tyytymättömyyttä, nurkumieltä ja kapinaa. – Toki voidaan (niin kuin olen nähnyt nk. hengellisessä kentässä tehtävän) puhua lojaaliudesta, kuuliaisuudesta ja/tai paasata, miten nurkuminen on pahasta. Kuin katuun lyödyn käskettäisiin nostamaan itsensä kadusta ylös. Toki hän voi nousta, mutta lyönnin aiheuttaman kivun hän kyllä muistaa. Sisimmän kirvelevät haavat eivät käskemällä parane.

Jani Tikkanen kirjoittaa sisäisistä onnistumisen edellytyksistä. Yksi näistä edellytyksistä on vapaus. Vapaus olla se, mikä on. Tämän kun sallii itselle, sen sallii myös toiselle. Ilman itsetuntemusta vapaus olla oma itsensä ei ole mahdollista. Loogista: Jos ei tunne itseään, miten voi olla oma itsensä?

Viittasin edellisessä kirjoituksessani, että ajatukset muistuttavat sitä kuvaa, minkä olen evankeliumeista saanut Jeesuksen suhtautumisesta seuraajiinsa. Jeesus toimi niin kuin opetti. Hänen mukaansa lampaat saivat astua sisään ja ulos – ja seuraus olisi, että he löytäisivät laitumen. Näin Jeesus toimi. Emme löydä yhtään kertomusta siitä, että Jeesus olisi pakottanut ketään uskomaan tai seuraamaan itseään. Hän vakuutti omana itsenään. Hän käski päättelemään, onko Hänen oppinsa Jumalasta.

Vapauden ilmapiirissä on riskinsä. Joku saattaa ottaa jalat alleen ja lähteä toiseen leiriin. Näin kävi Jeesuksellekin. Jotkut loukkaantuivat Hänen puheistaan ja väistyivät. Joukkoon jäivät ne, jotka tunnustivat Jeesuksen Herrakseen.

Tikkasen sanoin:

Keskittyessäsi luomaan itsellesi ja yhteisöllesi sisäiset onnistumisen edellytykset, ympärillesi valikoituu samalla se tekijäjoukko, joka aidosti sitoutuu yhteiselle matkalle.

Yhteisö kasvaa luonnollisesti, pakottomasti – ja oikeasti kestävästi – oli kysymys sitten seurakunnasta/yrityksestä, tms.

Elävä esimerkki eiliseltä lenkkipolulta: Muurahaisyhdyskunta, joka on rakentanut melkoisen mojovan kodin itselleen – yhteistyöllä.

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: