Skip to content

762. Jumala ei viskaa pois

Tämä on ruma.

Lapsi vääntää itkua. Yritän rauhoitella lasta ja kertoa, että jokainen työ on sellaisenaan kaunis, arvokas.

Tämä ei kelpaa…

Vähin erin tajuan lapsen ongelman: Hän pelkää sitä, että työ ei kelpaa sen saajalle.


Mistä pelko on kotoisin, en tiedä.

Joskus pelon juuret ovat väärinkäsityksessä. Olen ymmärtänyt ”hyväksymättömyydeksi” hyväksyvät sanat tai tulkinnut vaikenemisen moitteeksi.

Joskus olen ymmärtänyt tismalleen oikein purevan kritiikin tai vaikenevan reaktion: Se, mitä teen, ei ollut tarpeeksi – tai se ei ollut tarpeeksi hyvä.

Liian helposti tämä kääntyy niin, että alan ajatella, että myös minä en ole tarpeeksi tai minä en ole tarpeeksi hyvä. Sisäistän huonouden ja omin sen itseeni.

Tykkäsin käsitöistä. Olin niissa opettajan mielestä hyvä, 10:n arvoinen. Paikallinen yritys pyysi minua suunnittelemaan puseron. Pusero jäi tekemättä. En rohjennut toteuttaa suunnitelmaani. Ihmettelin myös, miksi käteni hikoavat niin, että hiestä jää neulokseen ruskeat raidat, niin että jouduin pesemään puseron sen valmistuttua.

Kymmenen vuotta myöhemmin alakoulusssa samalla luokalla ollut oppilas kertoi tapahtuman, jonka olin tyystin unohtanut. Opettajani oli nakannut käsityötunnilla sakset sormilleni, kun kaikki ei mennyt mieltä myöten. Vaikka tapahtuma oli unohtunut, pelko tuli esiin joka kerta käsityötunnilla monta vuotta tapahtuneen jälkeen.

Helposti käy myös niin, että katsoessani toisten tietoisesti tai alitajuisesti maalaamaa ja mieleni suodattamaa kuvaa itsestäni, ajattelen, että Jumala ajattelee minusta samoin.

En kelpaa. Se, mitä teen ei kelpaa. Olen kelvoton.

Tietyssä mielessä tässä langenneessa maailmassa ja ihmisluonnossa tuo on totta. Olen syntinen. Silti se ei tee minusta huonoa Jumalan silmissä. Jumalan silmissä olen arvokas, kallisarvoinen.

Minun soperrukseni ja räpeltävät yritykseni tehdä Jumalalle jotain hyvää ja kaunista, ovat Hänelle mieluisia. Jumala ei viskaa työtäni pois silloin, kun olen tehnyt sen rakkaudesta Häneen. Ei silloinkaan, kun en mielestäni täytä Jumalan tai omaa mittaani. Ei silloinkaan, kun työ on surkeasti epäonnistunut ja Jumala joutuu työläisiin purkutalkoisiin tai metsästämään kadonnutta silmukkaa – tai (miehille enemmän puhuvaa kielikuvaa käyttääkseni) hitsaamaan sauman uusiksi.

1 Comment »

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: