Nimitin autoani Levottomaksi Tuhkimoksi. Aikamoinen peli, minun Kinder -pääsiäismunan näköinen ajopelini. Minun autoni.

Levoton Tuhkimo on taittanut matkaa montakymmentä tuhatta kilometriä. Tekniikaltaan se on arvaamaton, täynnä yllätyksiä.

Pieniä palasia matkan varreta: Ovi avautuu sisältä päin oven sisästä pilkottavasta raudasta. Auton muoviosat eivät tykänneet pakkasesta. Katsastusmies jäi kerran jumiin autoon – ja hylkyhän siitä tuli. Yhdessä vaiheessa ajelin takapuolituntumalla tai navigaattorin avustuksella, kun sähkövian vuoksi nopeus ei näkynyt. Auto käynnistyy tyyliin 20. yrittämällä ja jarrut toimivat täystehoisesti 3. painalluksella. Takaiskunvaimentimet antavat periksi niin, että auto keinuu puolelta toiselle.

Korjattavissa olevia vikoja tietysti. Mutta myös työläitä löytää ja korjata.

Levoton Tuhkimo on minun autoni. Sanoin, että kun auto myydään, minulle varmaan tulee tippa silmään. Jopa niin selitin, että Levoton Tuhkimohan on ihan mahtiauto. Se on jättänyt minut vain kaksi kertaa vuosien mittaan kuljettamatta paikasta A paikkaan B.

Tuhkimolla matkaa taittaessani tuli mieleeni, olenko myös ihmisenä tottunut niin tottunut elämäni vikoihin ja rikkinäisyyteen, että teen surutyötä, kun on mahdollisuus mennä eteenpäin? Olenko ihmisenä niin tottunut pärjäämään pienten huomioitavien kanssa, että en näe tarpeelliseksi elämänmuutosta?

Entä jos Jeesus kysyy: Tahdotko tulla terveeksi? Tai jos Jeesus kysyy: Mitä sinä tahdot, että minä sinulle teen? Mitä silloin vastaan? Haluanko pitää sisäisen Levottoman Tuhkimoni vai olenko valmis luopumaan siitä, jotta saan jotain muuta tilalle?

About the Author

Pauliina Kuikka ()

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: