Vuosia sitten työtoverini alkoi laulaa työpisteeni vieressä laulua Levoton Tuhkimo. Tiukahkon hengellisen viitekehykseni vuoksi olin tiukahko myös sen suhteen, mitä kuuntelin eikä 80-luvun Dingon hitti kuulunut lauluihin, joita olin kuunnellut vuosiin. Dingon laulun kuvaus baaripöydästä ei ollut minun todellisuuteni. Vai oliko sittenkin? Voiko laulun tarinan muunnos sijoittua hengelliseen kenttään? Suluissa se, millaisena laulu alkoi avautumaan… joissain kohdin peräti niin, että vei sanat suusta…

Juot (ehkäpä kahvia) ja katselet vieraisiin pöytiin
Salaa vilkaiset itseäsi peiliin (olenko minkään arvoinen?)
Pikimustat tähdet tuijottaa takaisin (aivan, en saa mitään vastausta…)
Toivot, että joku huomaisi sinutkin (niinpä, jokaisella on halu tulla huomatuksi)

Pöydässäsi ei oo yhtään ystävää
kaikki tietää sun tuhkimotarinas nimeltään (joskus se menee vain niin, että hengellisessä kentässä on sormellaosoittelua)
Ennen taivas oli avoinna sinullekin
kunnes paha sormi tavoitti karkurin (tai siltä ainakin tuntuu…)

Ja elämä on helppoo silloin, kun on joku,
josta pitää kii (juuri niin, Jumala, ja tarvitsee sitä ihmistäkin)
Ei tarvitse mennä nukkumaan itkeäkseen
itsensä unelmiin (paeta sitä, kun elämä itsessään tuntuu rankalta)
Ja elämä on päivästä päivään vieraiden
pilkkaa sinullekin (aivan, selaisten ihmisten, jotka tietävät tilanteesi muiden kertomana)
Päivästä päivään levoton tuhkimo tekee
itsestään marttyyrin
(aivan…palaan tähän kohta)

Illan värivalot on kaikille juhlaa (jaa jaa jaa)
kynttilöitä syttyy ja pidetään hauskaa
Vasen jalkasi hakkaa rytmissä musiikin
Valot eivät vain loista kasvoille sankarin (aivan, hymy voi peittää syvimmän tuskan…)

Ilta pimenee ja ihmiset lähtee pois
Sä et lähtis nyt kun aikaakin vielä ois (niin…)
Ulkona sua oottaa lohduton huominen
Rakkauden hinta on nimensä veroinen (aivan…)

Laulavainen työtoverini, jota ei nk. uskovaisena pidetty, näki enemmän kuin minä sisäänpäinkääntyneessä, itseään suojaavassa uskonnollisuudessani: tein itsestäni marttyyrin. Uhrauduin, tein, alistuin – liikaa, koska halusin miellyttää ihmisiä ja Jumalaa. Minua ympäröivien ihmisten tahdosta ja todellisuudesta tuli näennäisesti ”minun” tahtoni. Venytin rajoja yksipuolisesti niin, että ”minä” ja minun tahtoni muuttuivat näkymättömäksi.

Siitä seurasi aika onneton, ellen sanoisi sairas, olotila.

Jos joku vaikka olisi sattunut ohimennen jostain kiittämäänkin, en sitä kyennyt ottamaan vastaan, koska enhän minä ollut mitään. Olinko sisäisesti edes olemassa, kun olin niin kadonnut muiden tahdon ja tavoitteiden alle? Eipä ihme, että uskoni ja elämäni oli niin paljon ulkoa ohjailtavissa. Miten ihminen, joka on olemassa suurelta osin muiden kautta, voi löytää tai omistaa Jumalan tahdon omalle kohdalleen? Ainakin minulle kävi niin, että muiden tahdosta tai mielipiteestä tuli ”Jumalan tahto” minulle.

Tarinani jatkuu Levoton Tuhkimo 2:lla, tarinalla siitä, miten vuosia ensimmäisen Levoton Tuhkimo -kokemuksen jälkeen havahdun siihen, miten syvään kipeys voi ihmisen sisimpään painautua.

About the Author

Pauliina Kuikka ()

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: