Arkisia ajatuksia

Arkisia ajatuksia

Pieni on ketterä. Esteidenkin tullen. Sen olen huomannut. Paitsi, että olen kooltani ruhtinaalliset 154 cm, myös autoni on pieni, 900 kg:n keijukainen. Pienuudesta on ajoittain hyötyä. Täällä kaakkoisimmassa Suomessa olemme tottuneet rekkajonoihin. Tänään oli hieman kiire palaveriin. Tajusin taittavani matkaa rekan takana – eikä minun 900-kg:lla 1.2. moottorilla olevalla kaunokaisella ohitella rekkaa ”noin vain”.

Tietyön hidasteen jälkeen tajusin, että nyt tai ei koskaan… rekasta ohi. Niinpä niin. Fysiikan lait olivat ajopelini ja minun puolella. Isomassaista ajokkia ei saa 30 km tunnista 80:iin kovin nopeasti, joten muitta mutkitta pääsin ohitse jatkamaan normaalia 100 km/h nopeutta.

Arkisten ajatusten keskellä tajusin, mikä etu on pienuudella ja ketteryydellä. Isollakin on paikkansa, tehtävänsä – ja aikansa. Niin on pienellä ja ketterälläkin. Aina ei tarvitse tavoitella kuuta taivaalta tai syleillä maailmaa. (Viisi leipää ja kaksi kalaa vertausta käyttääkseni) Tarvitsee vain käyttää sitä, mitä on uskottu, käyttää sitä viisaasti – ja tarvittaessa täysin palkein.

Tänään koin myös aika erikoisen rukousvastauksen ja huolenpidon. Varhaisnuorten kerhon loputtua hämmästelin, että olin kadottanut toimitilan avaimen. Naarasin paikan läpikotaisin. Lopulta luovutin. Olkoon. Ei se mihinkään katoa. Se löytyy kyllä – jostain, aikanaan. – Tajusin, että myös autoni avain oli kadonnut. Se oli varsin omituista, koska avaimet olivat takuuvarmasti erillään toisistaan. En pääsisi liikkumaan mihinkään ilman autonavainta. Kirjaimellisesti purin autoni sisällön alkutekijöihinsä, konttasin autoni alla ja katsoin, ettei olkalaukussani ole reikää, josta avaimet sujahtaisivat vuoren alle. Tuntui kuin avaimet olisivat haihtuneet toiseen ulottuvuuteen. Miehelleni sanoin puhelimessa: Rukoile!

Rukouksen jälkeen menin uudestaan toimitilaan ja ”koin”, että minun oli katsottava vessaan. Ei avaimia. Järki sanoi, että eivät ne voi siellä olla, kun mitään ei näy. Voisivatko ne avaimet olla ainoassa paikassa, minne silmä ei ulotu – wc:n pöntössä? Ei tehnyt mieli alkaa tutkimaan… Kannatti kuitenkin. Putken mutka oli silmiltä näkymättömissä – ja avaimet olivat siellä. Se on täysi mysteeri, miten avaimet sinne joutuivat. Hienoa, että kuitenkin löytyivät!

Voisiko tämä – hieman yököttävä – tarina kertoa, että rukouksiin vastataan – ajoittain hyvin arkisella tavalla? Voisiko tämä olla niitä asioita, joista Jeesus sanoi, ettei hiuskaan putoa päästämme Taivaallisen Isämme sallimatta? Avaimet eivät näemmä ole poikkeus.

Lisää aiheesta muun muassa: http://pauliinakuikka.wordpress.com/2013/07/29/uskalletaan-luottaa-haneen/

Vastaa