Positiivisia rukouksia ja rauhan kylvöä

Positiivisia rukouksia ja rauhan kylvöä

Olen useaan kertaa törmännyt ajatukseen siitä, että kielellä on vallassaan elämä ja kuolema. Olen kirjoittanutkin aiheesta, muun muassa kirjoituksessa (Väki)vallan akselilla.

Artikkelin ytimen tiivistän ajatukseen:

Totuuden näkeminen ja siitä puhuminen on totuudenmukaisuutta. Siitä seuraa siunaus, ei kirous.

Eri asia on toisen mollaaminen, mustamaalaaminen, huonoon huutoon saattaminen syyttä suotta. Siinä tuotamme kuolemaa toiselle – ja lopulta myös itsellemme (emme ehkä fyysisesti, mutta ainakin sisäisesti käperrymme). Vedämme sanoillamme mustaa verhoa toisen ylle.

Esimerkiksi kohtaamissani hengellisen väkivallan kuvioissa olen kuullut yhteisön toimintamekanismeista tarpeeksi saaneista käytettävän muun muassa nimityksiä:

  • He ovat katkeria ja kateellisia.
  • …mielenterveysongelmaisia…
  • Harhaopettajia…
  • Eivät ole Jeesuksen omia…

Toinen kielen kitkerä hedelmälaji on ”kiroavat rukoukset” (tai profetiat). Niissä rukoillaan tai toivotetaan onnettomuuksia toisin ajattelevan ylle:

  • Vihollisen vaunuista pyörät putoavat…
  • Pysäytä heidät!
  • Kuivettukoon heidän… (taloutensa, tms.)

Kysymys on mielikuvista, joita luodaan ihmisille ympärillä. Totta kai me uskovat haluamme olla hyvän puolella ja taistella pahaa vastaan. Mielikuvilla on helppo rekrytoida porukkaa rukoilemaan ”vihollisia vastaan”. ”Harhaopettajia” kavahdetaan, ”mielenterveysongelmaisia” ei uskota, niiden kanssa, jotka eivät ole ”Jeesuksen omia”, ei kaveerata.

Eilen viittasi Daavidin Psalmiin, jossa hän purkaa tuntojaan Jumalalle vastaavassa tilanteessa.

  • Kuoleman toivotukset
  • ilkeät ajatukset ja aikeet
  • parjaaminen
  • juonten punominen
  • juorut
  • tyhjä lohdutus (joka seuraavassa hetkessä kääntyy ilkeiksi ajatuksiksi)
  • ystävän hylkääminen

ovat sitä kitkerää hedelmää, jota Daavid joutui maistamaan. Niissä ei kuitenkaan ollut kaikki, eikä siinä ollut Daavidin elämän päätöslause.

Näitten keskeltä nousee Daavidin syvä sanoma ja tunnustus:

Herra on minun paimeneni,
ei minulta mitään puutu.
Hän vie minut vihreille niityille,
hän johtaa minut vetten ääreen,
siellä saan levätä.
Hän virvoittaa minun sieluni,
hän ohjaa minua oikeaa tietä
nimensä kunnian tähden.
Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi.
Sinä katat minulle pöydän
vihollisteni silmien eteen.
Sinä voitelet pääni tuoksuvalla öljyllä,
ja minun maljani on ylitsevuotavainen.
Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut kaikkina elämäni päivinä, ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti.

Kielellä me ylistämme Herraa ja Isää, ja sillä me myös kiroamme ihmisiä, Jumalan kuvaksi luotuja. Kiitos ja kirous lähtevät samasta suusta. Tämä ei käy, veljeni! Eihän samasta lähteensilmästä pulppua makeaa ja karvasta vettä. Ei viikunapuussa kasva oliiveja eikä viiniköynnöksessä viikunoita, vai mitä, veljeni? Samoin ei suolaisesta lähteestä juokse makeaa vettä.

Se, että luonnossa ei näin tapahdu, on Jaakobille kuva siitä, että myöskään kristityn ei pitäisi ylittää näitä luonnollisia rajoja: Kun ylistämme Jumalaa, emme kiroa Hänen kuvaansa!

Siksi meidän rukouksemme pitäisi olla tiukoissakin mutkissa positiivisia, siunaavia, Jumalan tahtoa korostavia rukouksia ja elämämme täynnä

ylhäältä tulevaa viisautta, joka on puhdasta ja pyhää ja rakentaa rauhaa, lempeää ja sopuisaa, täynnä armahtavaisuutta ja hyviä hedelmiä, tasapuolista ja teeskentelemätöntä.

Siihen kätkeytyy lupaus:

Vanhurskauden siemen kylvetään rauhan tekoina, ja se tuottaa hedelmän niille, jotka rauhaa rakentavat.

Vastaa