Puhelimen viestiääni herätti minut ajatuksistani. Hätähuuto kuului seuraavasti:

Tule äkkiä kotiin. Me ei osata keittää kahvia.

Sain siltä istumalta osakseni kuntosalin pukuhuoneessa vieressäni istuneen naisen päivittelyn aikamme uusavuttomista nuorista ihmisistä, kun kotonani olleet poikani ja hänen kaverinsa eivät saaneet kahvia aikaiseksi. Nainen ei millään meinannut tajuta vaikka kuinka selitin, että espressokeittimessämme tarvitsee tehdä monia muitakin asioita kuin laittaa vettä vesisäiliöön, suodatinpussi ja kahvit niille kuuluvaan paikkaan. Pitää hallita kahvin tamppausaste ja kahvin läpi vettä puserrettaessa käytettävää lihavoimaa niin, että vesi valuu kahvin läpi 20-25 sekunnissa. Muuten kahvi on sanalla sanoen PAHAA – joko liian laihaa tai palanutta. Helppoahan se on, kun on tottunut tekemään. Ensikertalainen tuskin ikinä saa kelvollista juotavaa, vaan joutuu kokeilemaan muutaman kerran ennen onnistumista.

Kahviharrastus on tehnyt kahvin suhteen ronkelin: Pavuissa ja pavuissa on ero; niistä saa erimakuista kahvia. Kahvin voi pilata myös keittämällä, kuten viimekesäisessä kirjoituksessani Miten pilata hyvä kahvi kirjoitan.

http://pauliinakuikka.wordpress.com/2013/07/30/miten-pilata-hyva-kahvi/

Sama pätee hengelliseen elämään. Matkan varrella olen ”juonut” näin jälkikäteen ajateltuna aika yököttävää settiä – yksinkertaisesti siitä syystä, että en ole paremmasta tiennyt. Välttämättä setin tarjoajillakaan ei aina ole ollut paha mielessä; he eivät ole tienneet, että on jotain muutakin laatua olemassa kuin tuo, mihin he laillani vakaasti uskoivat.

Kuten suhtautumisessamme kahviin, kyse on hengellissä asioissa osin makuasioista. Toisella on erilainen painotus ja maku kuin toisella. Kristittyinä enempää kuin uskonyhteisöinäkään emme ole kaikki samansinisiä mustikoita.

Sen sijaan äärimmäiset ylilyönnit tuppaavat ajan mittaan tulemaan ilmi. Painostava kirpakka ympäristö tuntuu makuaisteissamme yhtä lailla kuin mitäänsanomaton hailakkuus.

Asiaintilaan tottuneelle olotilasta on tullut standardi. Vasta raikkaan, hyvänmakuisen vaihtoehdon kohtaaminen herättää: Hyvänen aika, eikö tämä olekaan se ainoa, oikea asiaintila?

Havainto voi johtaa syvään kriisiin ja itsensä tutkimiseen: Missä menin harhaan ja miksi? Mihin voi luottaa? Onko uusi löytöni se oikea, vai olenko tässäkin erehtynyt?

Itseäni selkiytti paljon tilanteen rauhoittaminen. Ei vain minun, vaan enemmän Herran taholta. Elämäntilanteiden kautta Hän pysäytti ympäriinsä kaahottamiseni ja epätoivoisen etsintäni. Elin erämaassa – silloin hyvin tuskallisissa ja kysymyksiä herättävässä, myöhemmin ymmärrettynä hyvin terveellisessä ajanjaksossa. Oli jäljellä hyvin vähän hengellisen elämän tukipilareita, niistä ote kiinnittyi kaikkein vahvimpiin ja varmimpiin. Niistä tärkein oli Raamattu. Oli sinnikäs halu löytää aito Jumalan työ ja se, mitä se minun elämässäni merkitsi.

Pietari kehotti tähän kirjeessään:

Jättäkää siis kaikki pahuus ja vilppi, kaikki teeskentely ja kateus ja kaikki panettelu. Niin kuin vastasyntyneet lapset tavoitelkaa puhdasta sanan maitoa, jotta sen ravitsemina kasvaisitte pelastukseen. Olettehan te ”maistaneet Herran hyvyyttä”.

Kristus, seurakunnan kulmakivi

Tulkaa hänen luokseen, elävän kiven luo, jonka ihmiset ovat hylänneet mutta joka on Jumalan valitsema ja hänen silmissään kallisarvoinen.

Asiayhteys antaa ymmärtää, että sanan kiihkeän tavoittelun (vastasyntynyt haluaa maitoa nälkäänsä – ja tämän kuvan Pietari laittaa eteemme esikuvaksi meidän hakeutumisellemme Sanan ääreen) tavoite on ravita meitä. Pietarin rinnastus antaa ymmärtää sen, että samalla kun hakeudumme Sanan ääreen, tulemme Kristuksen luokse.

Pietarin toinen rinnastus on Sanan liittäminen rakentumiseen:

Ja rakentukaa itsekin elävinä kivinä hengelliseksi rakennukseksi, pyhäksi papistoksi, toimittaaksenne hengellisiä uhreja, jotka ovat Jumalalle otollisia Jeesuksen Kristuksen tähden. Sanotaanhan Raamatussa:
— Katso, minä lasken Siioniin kulmakiven, valitun kiven, jonka arvo on suuri. Joka häneen uskoo, ei joudu häpeään.

Ymmärrän – jälleen kerran pikkuisen jälkiviisaana – että ”erämaassa” tapahtunut riisuminen oli nimenomaan varustamista, että kykenisin olemaan terveesti osa tervettä kristittyjen yhteyttä ja rakentamaan sitä.

Myös tämä ”hengellinen makuherkkyys” on osoittautunut ihan hyväksi aistiksi – vaikka myönnän ajoittain olleeni suorastaan epätoivoinen, kun olen seikkaillut ”All Saints” (Kaikkien pyhien) seurakuntien viidakossa ihmetellen, löytyykö edes jotensakin tervehenkistä yhteisöä MISTÄÄN! – Kuulostaako liioitetulta? – En liioittele. Tätä etsintää olen tehnyt vuosien mittaan eri yhteyksissä. Seuraavassa kuvaus yhdestä etsintäretkestä http://pauliinakuikka.wordpress.com/2012/08/05/lontoon-kirvoittamaa-pohdintaa/

Niin kuin All Saints 1, 2, 3… -kuvauksessani Lontoossa myös täällä Suomessa lepään sisäisesti joka kerta, kun kohtaa yhteisön, jossa maistuu ”hengellisesti hyvä kahvi”.

Categories: Aito usko/True Faith

About the Author

Pauliina Kuikka ()

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: