Skip to content

642. Käänteentekevää uutta vuotta!

Kaksi vuotta sitten toivotin sirkkavapaata uutta vuotta. http://pauliinakuikka.wordpress.com/2012/01/01/sirkkavapaata-vuotta-2012/ Toivotukseni on toiminut ainakin minun kohdallani. Aiheesta lisää tässä ja seuraavassa kirjoituksessani.

Kuten säännölliset lukijani tietävät, periaatteessa elän suruaikaa. Äitini nukkui pois juuri ennen joulua ja näiden rivien kirjoittamisen lisäksi vähin erin valmistelen hautajaisia. Rinnakkain tämän kanssa on tapahtunut jotain eriskummallista.

Ahtauden kautta avoimuuteen

Säännölliset lukijani tietävät, että olen käynyt varsin syvän koulun suhteessa asioihin, joista kirjoitan: skeptisyyden kautta uskoon, sitten raiteiltaan luiskahtaneeseen ”uskoon”, skeptisyyteen – ja uuteen luottamukseen Herraan.

Raiteiltaan luiskahtaneen uskon näkeminen on tehnyt hyvää. Se on riisunut väärästä itseluottamuksesta – ja väärästä luottamuksesta toisiinkin. Olen alkanut enemmän etsimään niin aitoa kuin mahdollista. Etsintäni on välillä johtanut äärimmäiseen tiukkuuteen ja ”puritanismiin”, kuten aikaan, jolloin en lukenut yhtään hengellistä kirjaa, katsonut mitään hengellistä ohjelmaa tai kuunnellut yhtään hengellistä laulua – luin pelkästään Raamattua. Vasta vähin erin olen uskaltanut avoimemmin (ehkä avoimemmin kuin koskaan) katsella ympärilleni, mitä muut mahtavat asioista ajatella.

Yllätyksen valmistelua

Herra on käyttänyt hyvin erilaisia, eri taustoista ja eri puolilta maailmaa olevia kristittyjä synnyttääkseen uuden luottamuksen siihen, että pettymys on pettymys – ja, että Jumala on Jumala ja että Hän ja Hänen antinsa on erilainen kuin kohtaamani omituisuudet.

Kun olin palannut käänteentekevältä kirkkoreissultani lokakuussa -89, Sanasta alkoi avautua elämääni koskevia asioita ja lupauksia ikään kuin olisin lukenut tyystin uutta kirjaa; Sana eli silmieni edessä ja puhui minulle. Vuosien mittaan kuitenkin hautasin nuo löytöni ja ”delegoin” asiat, joista Jumala tuntui puhuneen, ”voidelluille”. Osin delegoin myös elämääni koskevat päätökset: juoksin puhujalta toiselle, rukousjonosta toiseen. Ongelma, joka tuosta tulee, on se, että osa tuosta kuullusta on aitoa johdatusta. Jumala käyttää omiaan rohkaisemaan Sanan, opetuksen ja armolahjojenkin kautta. On riski, että osa ei ole tuota aitoa johdatusta, vaan ihmisen itsensä (saamansa opetuksen tai oman/yleisen mielipiteen) suodattamaa – tai (kuten äärimmäiset kokemukseni ovat) ihmisten oman pään tuotetta, jopa itse keksittyä (!). Jos olemme pelkästään ”ulkoistetun” johdatuksen varassa, olemme vaarassa joutua hengellisesti hyvinkin sekavaan olotilaan – jopa
harhaan.

Tieni myötä olen oppinut entistä enemmän itsekin odottamaan Herraa ja Herralta. Usein ”ulkoa” tuleva rohkaisu on tullut nimenomaan niin, että ensin omaan sisimpääni on tullut ajatus tilanteesta ja se on vahvistunut nimenomaan tuossa muodossa kahtaa tai kolmea kautta ihmisten kautta, jotka eivät tilanteesta tiedä.

Näin on käynyt myös tämän suruajan yllätyksenkin suhteen.


Aikataulu voi olla täpärä

Tielläni olen oppinut ainakin yhden asian: Kun Jumala on jotain luvannut, Hän tekee sen luvatulla tavalla ja annetussa aikataulussa. – Jos näin ei tapahdu, olemme joko ymmärtäneet lupauksen väärin tai ”lupaus” ei ole peräisin Jumalalta, vaan jostain muusta lähteestä (esimerkiksi ihmisen erehtyneisyyden tuotosta).

Alkuvuodesta 2013 sain tammikuun toisella viikolla kolmea eri kautta samansisältöisen lupauksen siitä, että alkava vuosi olisi hengellisesti elämässäni käänteentekevä. Olen välillä pohtinut asiaa ja ihmetellyt, mitä ihmettä tuo käänteentekevyys voisi olla. Pari päivää sitten eräs ystäväni puki asian sanoiksi: ”Vuotta on jäljellä enää muutama päivä…” – ja puki sanoiksi alkuvuodesta saamani lupaukset uudemman kerran.

Hmm… Totta. Muutama päivä… Kun Jumalasta kysymys, Hän ei myöhästy…

Synteettistä ja aitoa

Samaan aikaan siskunnassani oli ”erilainen” rukousaihe:

Herra, vie minut Sinun läsnäoloosi.

Aiheesta on erityisesti englanninkielisessä maailmassa opetusta pilvin pimein, samoin kuin (Herran) kirkkaudesta. Myös hengellistä elämää koskevissa asioissa tilanne on vähän sama kuin ruuassa: Synteettinen ei ravitse niin hyvin kuin aitoa, alkuperäinen – ja aiheuttaa aitoa useammin allergiaa. Vuosien mittaan olen tunnistanut itsessäni ”läsnäolo- ja kirkkausallergian” oireita. Opetuksesta on tullut välillä jonkinlainen muoti-ilmiö, jota joissain piireissä on toistettu toistamistaan.

Synteettinen on olemassa useimmiten nimenomaan sen vuoksi, että on myös aito. Siksi olen varoitellut ihmisiä ympärilläni tuomitsemasta hengellisiä ilmiöitä automaattisesti vääriksi, jos joku on kohdannut epäaitoutta. Synteettiseksi kokemani rinnalle olen kaivannut aitoa, sitä mikä ei jää puheeksi tai tunnekuohahdukseksi, vaan koskettaa sisintä ja muuttaa elämää.

Läsnäolo-opetuksen juuret ovat englanninkielisissä raamatunkäännöksissä, joissa käytetään Jumalan läsnäolosta sanaa (His/Lord´s, etc.) presence. Meidän suomalaisessa Raamatussamme sana käännetään usein kiertoilmaisulla ja puhutaan esimerkiksi Jumalan kasvoista. Kysymys on samasta asiasta ja molemmissa okeasta käännöksestä; heprean sana voidaan kääntää usealla tavalla. Jumalan kasvojen ja läsnäolon (tai kirkkauden) etsimisessä kysymys on Jumalan etsimisestä sellaisena kuin Hän on. Esimerkki tästä löytyy muun muassa seuraavasta raamatunkohdasta:

Iloitkoot kaikki, jotka etsivät Herraa!
Turvautukaa Herraan ja hänen voimaansa,
etsikää aina hänen kasvojaan. (1 Ak 16: 11)

Entäs sitten, kun ”se” löytyy? </strong

Niin, entäs sitten, kun rukoukseen vastataan ja "se etsitty" löytyy? Kerroin alkusyksystä esimerkin kriisitilanteesta perheessämme. "Kriisin" laukaisi yhden avainnipun katoaminen. Siinä oli poikani ajopelin avain, kodin avain, työpakin avain ja vaatekaapin avain – ja taisi olla työpaikankin avain. Avaimia ei löytynyt mistään. Kiirekin alkoi olla. Suuretsintämme ja rukouksemme tuotti tuloksen. Poikani tuli riemuissaan avainnippu kädessä: Se löytyi!

Samaan tapaan heräsin tänä aamuna lauluun:

Sun läsnäolossas mun sydänriemuitsee:
Ei kaltaistas oo, ei kaltaistas oo.
Ja arkuus pelko vaihtuu sinun täyteytees.
Ei kaltaistas oo, ei kaltaistas oo

Kyseessä on Petri Kososen laulu, joka oikeasti menee seuraavasti:

Sun läsnäolossas mun sydän huokaisee…

Minun kohdallani on tainnut käydä niin, että suruajan keskelle on tullut riemun aika Jumalan läsnäolossa; Huokaisu on vaihtunut riemuun.

Lukijani, toivotan sinullekin käänteentekevää uutta vuotta 2014

Aiheesta lisää seuraavassa kirjoituksessa.

Vastaa