Kirkkautta kuvaamassa

Työpäivän jälkeen ehdin koiran kanssa lenkille hieman ennen auringon laskua.Jotta ehtisin takaisin kotiin ennen pimeää päädyin ajamaan autolla muutaman kilometrin päähän kallioille kameran kanssa – josko sattuisi jotain kuvattavaa harmaasta säästä huolimatta.

Yllätykseni oli melkoinen, kun aurinko pilkisti pilvien raosta sumun läpi. Pyörin innoissani kameran kanssa tallentaakseni kuviksi näkymän ympärilläni. Kalpea kuva kauniista, valon kirkastamasta todellisuudesta. Palatessani aurinko laski pilvien taakse ja sumu syveni. Ikään kuin aurinko ei olisi näyttäytynytkään.

Samaan tapaan ovat joskus ahaaelämykset/keidashetket hengellisessä elämässämme. Ne tulevat usein yllättäen, jopa pimeyden ja/tai harmauden keskelle. Usein ne ovat tavalla tai toisella meitä varten, vahvistamaan, kutsumaan johonkin uuteen, jne. – eikä näin ollen välttämättä kaikin osin toisille jaettaviakaan.

Aiheen äärellä olen havainnut ongelmallisen ilmiön, joka vääristää kuvaamme ahaa -elämyksien ja keidashetkien esiintymisestä. Uskontodistuksemme liittyy usein näihin hetkiin. Harva kertoo pilvisistä ja pimeistä päivistä – aivan niin kuin minäkään en meinaa pilvistä ja pimeydestä kuvattavaa löytää…:”Blaah, kaikki on niiiiiiiiiiin harmaata – ketä kiinnostaa?”

Ilmiötä korostaa ”voittovoimassa” -opetus ja/tai sen väärinymmärtäminen. Aiheesta kirjoitin taannoisessa artikkelissani Mitä ja miten markkinoit 

”–hengellisessä kentässä on liikaa harhaanjohtavaa markkinointia! Homma ei toimi omassa elämässäkään kunnolla – ja sitä sitten markkinoidaan ”ylitoimivana” supertuotteena, joka ratkaisee kaikki ongelmat maan ja taivaan välillä yhdessä silmänräpäyksessä.

Kuka uskaltaisi tunnustaa, että oma usko on kamppailua ja että siihen ajoittain voi kuulua epäilyksiä ja laaksokokemuksia? Kuka uskaltaisi tunnustaa, että uskon löytyminen on omassa elämässäkin ollut haparointia ”siihen suuntaan”, ei hetken rysäys (ainakaan useimmissa tapauksissa) – ja harvoin kaikki ongelmat ovat ratkenneet kerralla…

Miten sitten edellytämme tuollaista toisilta? Pahimmillaan oman inhimillisyyden ja kamppailun kieltäminen johtaa siihen, että alan elää kahta elämää. Pystytän kauniit kulissit, jotka esittelen muille, ja kulissien takana on todellinen elämäni ja minäni.”

Nimenomaan tuo aitous – rujoudessaankin – vakuuttaa etsivän ihmisen: Jos kerran tuo on saanut avun elämäänsä, miksen minäkin? Ajattelepa samarialaista naista mennessään kotikaupunkiinsa. Hän oli yrittänyt kierrellä ihmissuhdesotkuaan – jopa profeetan (Jeesus) edessä – vaikka kaupungissa tapaus oli ilmeisen tunnettu. Kun totuus ja vapaus Kristuksessa kohtasi hänet, hän ei enää peitellyt, vaan todisti: ”Tämä mies on kertonut minulle kaiken, mitä olen tehnyt.”

Totuus tekee vapaaksi. Seuraus oli se, että muutkin kiinnostuivat Jeesuksesta. Mitä olisi tapahtunut, jos nainen olisi teeskennellyt ja kaunistellut elämäänsä? Olisivatko ihmiset uskoneet? Tuskinpa. Ja jos olisivatkin, totuus olisi paljastunut aikanaan. Miten olisi Kristuksen todistuksen käynyt? Tai jos Jeesuksen opetuslapset olisivat pistäneet todistukseen omiaan? Huomaamme pienellä järjen käytöllä, että bluffaaminen ei kannata. Päinvastoin.

Niin, kyllä me kirkkautta, taivashetkiä ja ahaa -elämyksiä voimme kuvata. Tehdään se kuitenkin aitoa taustaa vasten.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s