Olen välillä kirjoittanut (Jumalan äärettömästä) armosta ja rakkaudesta. Välillä palaan elämän kummajaisiin. Ajattelen, että juuri tuon armon ja rakkauden varassa kestää kohdata noita elämän kummajaisia – säikähtämättä ja/tai menettämättä toivoaan.

Tänään(kään) en voi olla hämmästelemättä sitä, kuinka me ihmiset joskus toimimme.

Olen (taas) törmännyt yhteen yritykseen kiillottaa omaa kilpeä – toisen mustaamiseen. Tuossa mustaamisessa ei näissä tapauksissa ole kysymys siitä, että puututtaisiin asiallisesti todellisiin epäkohtiin, vaan siitä, että joko ei puhuta koko totuutta asiasta tai raa´asti puhutaan päinvastaista kuin on tapahtunut, valehdellaan.

SUURI kysymykseni on: Mitä ihmettä tällainen ihminen luulee oikein saavansa aikaan? Luuleeko hän tosissaan, että oma kilpi kiillottuu sillä, että valehtelee toisesta tai tapahtuneesta?

Hetken oma kilpi saattaa näyttää komean kirkkaalta, mutta kun mielikuva haihtuu, todellisuus paljastuu.

Sitä paitsi – etenkään nk. hengellisessä työssä ja taistelussa – kilven kiiltävyysasteella on sangen vähän tekemistä itse työn ja taistelun kanssa. Kilven kiiltävyydellä tuskin yhtään taistelua on sinällään voitettu. Kilven aito kestävyys ratkaisee, ei kiiltävyys.

Se, että painaa toista alas, on aina tuhoisaa kokonaisuuden kannalta. Erityisesti se on sitä Kristuksen ruumiissa. Meidän kun pitäisi tehdä työtä yhteisen asian eteen, ei nykiä mattoa toistemme alta.

Oman kilven kiillotus on hukkaan heitettyä aikaa sekä itsen että kokonaisuuden kannalta.

Olisi hyvä muistaa omissa kilpitalkoissa, että tuskin kukaan meistä niin hyvä, että selviytyy yksin työstä tai taistelusta. Kun on tosissaan ihan yksin – kaikki muut on nitistetty tai ajettu pakosalle – on työ ja taistelu entistä raskaampaa.

Tekisi mieli hihkaista ja lujaa: Unohda se oma kilpesi kiiltävyys ja työskentele kokonaisuuden eteen. Puhun myös itselleni.

About the Author

Pauliina Kuikka ()

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: