Vapauteen taakoista

Sanan ja rukouksen ilta syksyllä -89 oli kaikin mahdollisin tavoin vapauttava kokemus.

Jumala puhuu sitä kieltä, mitä ymmärrämme. Siksi minun tarinani ei ole samanmoinen kuin sinun tarinasi eikä niiden tarvitsekaan olla samanlaisia!

Olemme kristittyinä Herran opetuslapsia, yksilöitä yhteydessä. Hän käsittelee meitä yksilöinä. Huomaat sen esimerkiksi evankeliumeista: Jeesus kohtasi jokaisen niistä asioista käsin, joka oli tuon ihmisen ”solmukohta”.

Tuolla käänteentekevällä kirkkoreissullani vapauduin monista asioista: uskoon ja kirkkoon (seurakuntiin, luterilaisiin, helluntalaisiin, karismaattisiin, jne.) jne. kohdistuvista ennakkoluulosta, minua hallinneesta pelosta ja syyllisyydestä.

Tarinani olen jakanut muun muassa seuraavassa kertomuksessani:

Pelosta luottamukseen

Aiemmin olin ajatellut, että uskovat, erityisesti karismaatikot (joihin eittämättä mm. kirkossa puhunut ja rukoillut Seppo Juntunen kuului) olivat ”hihhuleita”. Kirkko oli mielestäni kuiva, eikä sillä ollut nuorelle mitään annettavaa.

Minut kirkkoon vei olosuhteiden pakko. Hätä – ja Jumalan kutsu olosuhteiden – kautta.

Olin saanut lääkäriltä diagnoosin, jonka mukaan sydämeni voisi pettää milloin vain. Pelkäsin kuolemaa – ja kadotusta (vaikka muistaakseni kukaan ei ollut kadotuksella pelotellut).

Uskonnonopettajani näki hätäni ja kehotti menemään tuohon ”hihhuleiden” tilaisuuteen. – Suostuin ajatukseen vasta sen jälkeen, kun sisikuntaani tuli voimakas kehotus mennä. Voisin sanoa, että Jumala puhui niin selkeästi, että minun oli vastattava siihen: ”Hyvä on, minä menen, vaikka kävellen.”

Menin. – Tilaisuudessa pistin merkille rauhallisen ilmapiirin. Juntunen puhui järkeviä – itse asiassa niin kuin minun tilanteeseeni.

Niin, ja se kielilläpuhuminen, jota olin pitänyt ihan hulluna… Kuulin iäkkään naisen kiittävän Jeesusta puhtaan kauniilla venäjänkielellä. Kummallista oli, että nuo nainen ei tuota kieltä osannut. Hmm… entäs jos kielilläpuhuminen ”onkin olemassa”…?

Menin rukousjonoon – ja pähkäilin, mitä ihmettä minä ”sille papille” (Juntunen) sanon…

Eipä minun tarvinnutkaan sanoa. – Seuraava kysymykseni oli, että entäs jos se profetiakin ”on olemassa”. Nimittäin Juntunen tuntui puhuvan elämäntilanteeseeni ja tiesi, jopa hiljaisesta vastauksestani Jeesukselle.

Sen jälkeen tapahtui jotain, mitä en ikimaailmassa olisi odottanut tai uskonut. Kaaduin ja olin kuin pumpulissa kirkon lattialla 1,5 (!) tuntia. Isäni tilaama kyyti oli tarpeen, koska pystyin kulkemaan tyyliin seiniä myöten. Ajatus oli kirkas ja kiitollinen. Olin oppinut opettamatta uuden sanan: ”Halleluja!” – Jalat vain eivät pitäneet…

Noiden ulkonaisten ”oireiden” lisäksi sisikunnassa oli rauha: kuoleman pelko oli tiessään. Kun seuraavana sunnuntaina minua pyydettiin kertomaan kotiseuroissa tapahtumasta, huomasin, että ihmispelkokin oli tiessään. Olin ollut todella pelokas esiintymään.

Raamatunkohta, joka oli sisikunnassani jo kirkossa oli seuraava:

”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.” (Matt. 11: 28-30)

Olin kokenut valtavan vapautuksen monella elämänalueella.

  • Mutta niin kuin olen viitannut kirjoituksissani: Vapauden voi myös menettää, jos ei tajua, että se voi kadota tai se voidaan viedä.

Minulle kävi monella tasolla juuri niin.

Esimerkiksi ”ulkoistin” Jumalan kutsun muille, voidellummille, vaikka nimenomaan omaan sydämeeni oli tullut raamatunkohta, jossa Jeesus puhui vaalenneista vainioista ja että piti antaa lahjaksi, kun oli itse saanut lahjaksi. Puhumattakaan siitä, että viime mainittuun kohtaan liittyi käsky parantaa sairaita.

Omaksuin myös toisenlaisen uskonmallin kuin tuo sydämeeni laskettu kohta ja sisikunnassani oleva vahva vapaus. ”Uskonmallissa”, jonka omaksuin, korostettiin vapautta ja kehotettiin toimimaan levosta käsin – ja samaan aikaan elämä oli eri tavoin säänneltyä. Sääntely ei yleensä tullut esille suoraan, vaan rivien välissä, kuten toisista kerrotuista esimerkeissä tai ”profetioiden” välityksellä.

Pitkäkestoinen ristiriitainen viestintä saa aikaan sen, että sen kuullut ei sisikunnassaan tiedä, kumpaa viestiä uskoa. Hän ei osaa olla levossa, vaikka oikeasti ei tarvitsisi suorittaa.

Kuluneen viikonlopun aikana maailmani tälla alueella kääntyi ympäri erään henkilön jakaessa juuri tuota taakoittumisen kokemustaan.

Puin ajatukseni seuraaviin sanoihin:

”Usko, uskovien yhteys ja Jumalan valtakunnan työ on siunauksen ja virvoituksen lahde.

Rakennumme yhdessa Sanasta, rukouksesta ja Herran lasnaolosta – ja yhteydesta toisiimme.

Rakennamme Kristuksen seurakuntaa sillä, mita Herra on meille antanut.

Hanen suunnitelmansa meille – ja meidan kauttamme ymparistoon – siinä se on.”

Kristus ON uskomme alkaja ja täydellisesti tekijä, Hän on alku ja loppu, ensimmäinen ja viimeinen – ja kaikkea siltä väliltä.

Kun tuon syvällisesti tajuamme, siinä on lepo. Olemme ja elämme Hänen alkamassaan, täytetyssä työssään. Kuljemme valmiiksi viitoitettuja polkuja. Teemme Hänen työtään ja toteutamme Hänen kutsumustaan Hänen varustaminaan ja valtuuttaminaan.

 

1 thought on “Vapauteen taakoista Jätä kommentti

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s