Kertoako vai vaieta – siinä vasta pulma

Kertoako vai vaieta – siinä vasta pulma

Olen saanut kirjoituksistani

  • rohkaisevaa palautetta siitä, että nostan ikäviltäkin kuulostavia asioita esille – ja myös
  • palautetta, joiden tarkoitus on saada minut ”puhumaan vain hyvää”.

Palautteen kahtiajako pakottaa minut miettimään, mitä hyvän puhuminen oikein on.

Onko se kissan kehumista, vaikka se joisi kermat pöydältä? Silitän kissaa ja sanon:

”Voi, kun ihana kissa…”

Tuskinpa meistä edes kissarakkainkaan suosii kissansa pahoja tapoja.

Asiasta mieleen muistuu arkinen – ja hauskakin – sattumus aika tarkalleen 30 vuoden takaa. Äitini vietti 50-vuotispäiviään. Vieraat olivat juuri tulleet, kun kellarin ovi aukesi – ja sisältä tuli kissamme pahaenteisesti suupieliään nuoleskellen. Kissa oli luikahtanut kellariin ja nuollut kakun putipuhtaaksi kermasta.

Mikä neuvoksi?

Ei kakkua voi päällystää ja hymyillä vieraille kahvia kaataessaan. – Tai periaatteessa voi – Niin ei vain kuulu tehdä…

Niinpä päällystin uuden kakun vaivihkaa. Kahvitarjoilu vain oli hieman myöhässä.

Usein (!) hengellinen kenttämme käyttäytyy valintojen kohdalla kuin tuo yököttävä vaihtoehto päällystää kakku uudelleen kermalla ja syöttää vieraille. Meillä on hyvän puhumisen seuralaisena välillä salailun ja peittelyn kulttuuri.

Yleisin ajatus, joka on tullut vastaan hengellisen kentän ylilyöntejä koskevassa kirjoittelussa, on ajatus siitä, että kukaan ei tule uskoon noiden juttujen kautta.

Totta tuokin.

Suurin ongelma on mielestäni kuitenkin siinä – jos tuota kakkumetaforaa käyttääkseni – ihminen syö kakkua ja sairastuu! Toisin sanoen hän tulee uskoon, liittyy kipeään yhteisöön, kun ei osaa olla varuillaan ja sairastuu hengellisesti, henkisesti tai fyysisesti.

On moraalitonta vaieta epäkohdista, jos epäkohdat saattavat toisen vaaraan.

Itse mieluummin haluan etsiä käsiini uuden kakkupohjan ja päällystää sen kuin peitellä totuutta.

Haluan kutsua ihmisiä tasapainoiseen uskoon.

Vastaa