Pohdittavaa ja parannustakin

Pohdittavaa ja parannustakin

Menneisyyden haamu

Tämä päivä antoi paljon pohdittavaa niin nykyisyyteen kuin menneisyyteenkin.

Miten helposti (tietoisesti tai tiedostamattomasti) manipuloivan ihmisen edessä voimme alkaa luopua siitä, minkä koemme tärkeäksi tai oikeaksi? (Tietoisesti tai tiedostamattomasti) manipuloiva ihminen alkaa nostaa omia asemiaan (tietoisesti tai tiedostamattomasti) siirtämällä meitä syrjään siitä, missä hän haluaa edetä.

Tänään olen kohdannut yhden menneisyyteni ”haamun”. Huomaan vieläkin olevani monella tapaa rikkirevitty, vaikka paljon myös eheytynyt.

Nyt päivän tarinaan:

Olen tykännyt valokuvata siitä lähtien, kun sain kameran vuonna -86. 90-luvulla saimme perheeseemme järjestelmäkameran. Aluksi kuvasin ja tein myös lehtijuttuja, kunnes ”ulkoistin” kuvaamisen henkilölle, joka sitä kovasti havitteli, vaikka hänellä ei ollut viitseliäisyyttä perehtyä kuvaamisen saloihin. Niin, tein niitä kirjoittamishommia sen jälkeen.

2000-luvun alussa ostin kirpparilta uudelleen oman kameran. Halvan – ja kehnohkon, jos vertaa edeltäjäänsä. Otin kuvia puolisalaa. Nautin.

Sitten tuli digikamerat. Minusta ne olivat niiiiiiiiiiiiiiiin kalliita, ettei tullut kuuloonkaan, että sellaista hankkisin.

Pari vuotta sitten perheeseemme tuli kolme digikamerajäsentä. Ensin Canon mieheni harrastuksen myötä. Canon kävi pieneksi hänen tarpeisiinsa nähden. Taloon tuli ystävämme häiden alla Fuji. Sillä tuli otettua mainiot hääkuvat. – Sen jälkeen mieheni hurahti Nikoniin, jolla on otettu sen jälkeen tuhansia kuvia… mutta minä en uskaltanut ottaa kuvia juuri kummallakaan… Tuntui, että en osaa. Ulkoistin – samalla tavoin kuin silloin 90-luvulla olin tottunut tekemään – kuvaamisen.

On se kumma, miten kauan sitten suoritettu ohjelmointi toimii!

Tänään olin valokuvauskurssilla. Kummasti vanha tieto verestyi – ja minähän SAIN AIKAAN KUVIA! Uskomatonta!

Hyvänen aika, onko minulla kutsumus?

Valokuvaus ei ollut edes ainut, jonka ”ulkoistin”. Tein saman myös kutsumukselleni.

Olin 18-vuotias abiturientti, joka sai lääkäriltä ”kuolemantuomion”, diagnoosin, jonka mukaan sydän voisi pettää hetkenä minä hyvänsä. Tämä diagnoosi sai minut noin kuukauden mittaiseen lujaan painiin: Minne päädyn, jos kuolen? Kuka antaisi minulle vastauksen?

Kirkkoon en ollut valmis menemään. Mielestäni kirkolla ei ollut mitään annettavaa nuorelle ihmiselle. Kaikken vähiten halusin hihhuleiden joukkoon (karismaatikkojen tai helluntalaisten).

Jumalalla on konstit puhua kielellä, jota ymmärrän. Niin hän tekikin.

Ensiksikin Hän kohtasi minut ennakkoluulojeni kanssa – kun en sinne kirkkoon ollut menossa. Olin menossa kouluun pyörällä, kun nk. Kylylahden risteyksessä tuli voimakas tunne (ikään kun jämäkkä käsky), että minun oli mentävä kirkkoon. – Ihan tyhjästä tuo käsky ei tullut. Uskonnonopettajani Aira Marjola oli kehottanut menemään kirkkoon ja kertonut pastorista nimeltä Seppo Juntunen, jonka kautta parantui kuulemma ihmisiä. Olin vielä tuossa hetkessä sitä mieltä, että varmasti en mene. Tuon voimakas kehotus koulumatkalla oli niin voimakas, että jopa mutisin vastauksen: ”OK. Minä menen.” ja lisäsin: ”Vaikka kävellen.” (Matkaa kirkkoon oli 10 km.)

Niin meninkin. Äitini kanssa. Kävellen.

Hämmentyneenä ja hämmästellen katselin ja kuuntelin. Tuo pappi, Seppo Juntunen puhui yksinkertaisesti ja selkeästi siitä, kuinka Jeesus haluaa kohdata ihmisen. Minulle Jeesus tuntui puhuvan: ”Tulkaa minun luokseni kaikki työn ja raskaiden kuormien uuvuttamat…” (Vasta jälkeenpäin tajusin, että kirkon alttaritaulun aihe on tuo teksti.)

Olen luonteeltani murehtija. Se näkyi myös siinä, kun mietin, mitä sanon ”sille papille” kun ”se pappi” rukoilee puolestani.

Ei tarvinnut sanoakaan mitään. Seppo Juntusella toimi tuolloin niin kuin nytkin profetian lahja. Hän täsmällisin sanoin kuvasi elämän tilanteeni ilman, että minun tarvitsi sanoa kuin sana…”Minä…” Rukous yllätti minut. Olin rukouksen jälkeen lattialla noin 1,5 tuntia. Ensimmäinen sana, jonka sanoin lattialta nostuani oli: ”Halleluja.”

Isäni oli onneksti tilannut pikkuserkkuni noutamaan äitini ja minut. Nimittäin olin aika oudossa kunnossa. Pysyin vaivoin pystyssä. Kotona vain kiitin Jeesusta ja kuljin seinistä tukea ottaen, kun en oikein pysynyt pystyssä.

Oli kieltämättä kummallista, että se, mitä syvästi olin kammoksunut (hihhulit helluntalaiset ja karismaatikot) oli se, mitä olin tuona iltana ja yönä. Minulle se oli voimakas todistus siitä, että yliluonnollisuus ja Jumala oli.

Toinen todella merkittävä asia oli se, että tuon hetken jälkeen minulla oli rohkeus kertoa uskosta muille. Olin nimittäin tuolloin todella ujo ja arka. Julkinen esiintyminen oli nk. viimeinen kuviteltava paikka, jossa olisin ollut. Ensimmäisen kerran kerroin tapahtuneesta noin 30 – seuraavan kerran täpötäydelle kirkolliselle ihmisiä. Arkuuteni ja jännitykseni oli noissa tilanteissa tiessään.

Kolmas seuraus oli se, että kun luin Raamattua, se oli minulle paljon selkeämpi kuin aimmin. Ikään kuin elävä kirja.

Ensimmäinen kohta, joka käänteentekevän kirkkokäynnin jälkeen sattui silmään oli:

”Parantakaa sairaita, herättäkää kuolleita, puhdistakaa spitaalisia ja ajakaa pois pahoja henkiä. Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa.” (Matt. 10: 8)

Aivan niin kuin valokuvauksen, ulkoistin vuosiksi tämän sanan muille – mielestäni voidellummille, enemmän profeetallisille, jne.

… kunnes oikeastaan viime kesänä tajusin, että hyvänen aika – Sanahan tuli minulle, oikeastaan meille kaikille.

Meillä voi olla kirkoissa ja seurakunnissa palkattuja työntekijöitä, jotka pystyvät keskittymään työhön, johon heidät on kutsuttu. Jokainen meistä on Kristuksen todistaja, ja jokaisella meillä on valtuutus tähän tehtävään. Sitä valtuutusta meidän ei pidä, emmekä me saa ulkoistaa muille. Jokaisella meillä on oma tehtävä ja valtuutus Herraltamme. – Jokainen, joka yrittä manipuloiden tai viekoitellen tai niiden yhdistelmänä viedä tuota tehtävää meiltä, toimittaa ”varkaan virkaa” eikä tosiaankaan liiku Jumalan asioilla.

Olen itse tehnyt (kristillistä fraasia käyttääkseni) syvästi parannusta siitä, että olen ulkoistanut itselleni uskottuja asioita…

 

Vastaa