1 Comment

Joskus oman elämän ohjat tulee syvästikin luovutetuiksi “voideltuihin” käsiin. Mitä enemmän, mitä syvemmin, sitä syvempi kriisi tulee olemaan. Mitä syvempi kytkös oppiin ja/tai yhteisöön, sitä mojovampi seulontaprosessi on tiedossa.

Silti – kokemuksesta – sanon: se kannattaa. Omatekoisen saakin antaa väistyä Kristus-tekoisen tieltä. Elämän – ja ikuisuuden – testeissä Kristus-tekoinen on kestävämpää sorttia. Siksi sen perään kannattaa olla hinnalla millä hyvänsä niin kuin Paavali oli.

Vastottain luin seuraavan raamatunkohdan:

Mutta kaiken tämän, mikä oli minulle voittoa, olen Kristuksen tähden lukenut tappioksi. Pidän todella sitä kaikkea pelkkänä tappiona, sillä Herrani Kristuksen Jeesuksen tunteminen on minulle arvokkaampaa kuin mikään muu. Hänen tähtensä olen menettänyt kaiken, olen heittänyt kaiken roskana pois, jotta voittaisin omakseni Kristuksen ja jotta kävisi ilmi, että kuulun hänelle. Näin minulla ei enää ole mitään omaa, lain noudattamiseen perustuvaa vanhurskautta, vaan se vanhurskaus, jonka perustana on usko Kristukseen ja jonka Jumala antaa sille, joka uskoo. Minä tahdon tuntea Kristuksen ja hänen ylösnousemisensa voiman ja tulla hänen kaltaisekseen osallistumalla hänen kärsimyksiinsä ja kuolemaansa. (Fil. 3: 7-10)

Ero – mistä mihin?

Viimeisimmissä(kin) kirjoituksissani käsittelemäni aihepiirin äärellä voin samastua hyvin jakeisiin. Joissain elämäni mutkissa voi vastaan tulla tilanne, jossa joudumme radikaalistikin valitsemaan Kristuksen ja jonkin muun asian välillä.

Olen kuullut lainattavan tätä kohtaa tilanteissa, joissa henkilö kertoo radikaalista erosta entisen ja uuden elämän ja/tai elämäntavan välillä. Jotain on jäänyt uuden myötä ja/tai jotain on täytynyt jättää taakseen, jotta uuden saisi omakseen. Herätyskristillisissä piireissä viitataan usein nk. syntielämään taaksejääneenä.

Toki kohdan voi liittää edellämainitunkaltaiseenkin vastakkainasetteluun. Paavalin kirjoitus ei kuitenkaan viittaa ”syntielämään” herätyskristillisessä mielessä, vaan vanhurskauteen, omaan, lain kautta tulevaan vanhurskauteen.

Paavalin oli täytynyt riisuuntua vääränmoisesta vanhurskaudesta!

Ei sittenkään vain 25 jKr

Myös tämän tuppaamme etäännyttämään ”niihin juutalaisiin fariseuseuksiin tai lainopettajiin”, joiden kanssa Jeesus ja Hänen seuraajansa joutuivat nokkapokkaan, niihin, joihin Paavalikin lukeutui ennen radikaalia Kristus-ilmestystään.

Vääränmoinen vanhurskaus ei kuitenkaan välttämättä ole etäällä, jossain juutalaisuuden hämärässä, vuonna 27 jKr tai 60 jKr tai edes 1500 jKr, vaan lähellä meitä 2000-luvun kristittyjä.

Oma, lainnoudattamiseen perustuva vanhurskaus pilkistää päätään siellä, missä pidämme itseämme toista parempana vedoten vaikkapa oikeampaan käsitykseen jostain opillisesta kysymyksestä, kieltäymykseen jossain asiassa tai jonkun asian noudattamiseen.

Ihailemmeko vääriä asioita?

Joskus onnistumme suomimaan itseämme asettamalla ”pyhän elämän” kriteeriksi, jonkin asian, joka kuuluu langenneen maailman ”olemukseen”, mutta jonka (Uuden testamentin mukaan) Kristus on poistanut kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan (esimerkiksi synnin kirouksen ja seuraukset). Olen esimerkiksi kuullut opetusta 1. Mooseksen kirjan 3. luvusta raskauden vaivojen ja miehen alle alistumisen ”pyhyydestä”. – Vuosia tuon opetuksen kuulemisen jälkeen aloin pohtia sitä, mitä nähdäkseni Raamatun läpi punaisena lankana kulkeva pelastussuunnitelma meille kertoo:

Synnin seurauksena maailmaan ja elämään tuli erinäisiä ikäviä asioita. Ihminen joutui erilleen harmonisesta yhteydestä Jumalaan. Hän menetti jossain määrin kykyään toteuttaa Jumalan hänelle antamaa tehtävää. Piintyvä taipumus syntiin ja kuoleman todellisuus tulivat osaksi elämää. Tässä yhteydessä mainitaan häpeä reaktiona lankeemukseen ja myös nuo raskauden vaivat, työn aiheuttama hikinen taakka ja se, että mies pitää naista vallassaan. Missään ei mainita tuota tavoitteltavana eikä ihannoitavana olotilana! Eihän?

Hulluinta mitä tuolla raamatunkohdalla voi tehdä, on ikäänkuin laillistaa vääränmoinen alistaminen ja/tai vallankäyttö perheessä tai seurakunnassa! – Jos oikein tarkasti luemme Paavalin kohukirjettä Korinttin seurakunnalle, huomaamme Paavalin tarttuneen vääränmoiseen johtamisyritykseen naisten taholta. Se että Paavali kehotti naisia olemaan alamaiset miehelleen, ei ollut kehotus ”vallassaan pitämiseen”, väärään vallankäyttöön. Esimerkiksi Efesolaiskirjeen 5. luvun opetus tuo selvästi esille sen, että mieheltä edellytettiin uhrautuvaa ja arvostavaa rakkautta vaimoaan kohtaan, Kristuksen mieltä, ja vaimolta kunnioittavaa, arvostavaa suhtautumista miestään kohtaan. Kumminkaan puolin ei ole kysymys vallan (ja kaikkein vähiten väkivallan) käytöstä!

Surullista, että pahimmillaan vääristynyt auktoriteettioppi on juuri se, millä ylvästellään ja mitä pidetään ideaalisena (uskon)elämänä. Voi surkeus!

Kärjistäen voisi sanoa, että edes Mooseksen lain tiuka noudattaja ei ihannoinut syntiinlankeemuksen jälkeistä olotilaa, vaan odotti lunastajaa. Miten ihmeessä me – Paavalin sanoihin Galatan seurakunnalle viitaten – olemme niin hanakoita omaksumaan (synnin) lain alaista olotilaa – tai sitten muita lainomaisia säädöksiä.

Pyhemmät kengät ja demonisemmat korvikset?

Eläviä esimerkkejä omalta matkaltani. Tykkään pitää korkokenkiä – ehkä siksi, että olen pienenpuoleinen. Vuosia sitten eräs pukeutumiskoodin omaksuneen kristillisen suuntauksen lapsi katsoi minuun kirkkain silmin ja totesi: ”Paula, tuollaiset kengät ovat syntiä, mutta Jeesus antaa anteeksi, kun sinä et sitä tiennyt. Tämän tytön mielestä nuo artikkelikuvassa olleet hollannikkaat olisvat olleet ok, koska niissä ei ole korkoja…” Tyttörukka… oli huolissaan kadotukseen menostani korkokenkien myötä.

Toisissa yhteyksissä ilmeisesti korvakoruni siivittivät eräänä sunnuntaina ”profeetan” puhumaan profeetallista sanaa siitä, kuinka korvakorut voivat olla yksi demonisaation syy. Asia tuotiin vielä omituisesti ”tapauskertomuksen” muodossa, kuinka ”eräs mies” oli tehnyt parannusta lävistyksistä ja vapautunut demoneista. Puolikuukorut ovat vanhassa testamentissa kiellettyjä…

Jos oikein tarkkoja ollaan, korvakoruja ja muitakin koruja käytettiin tuon ”puolikuukorujenkieltolainkin” aikaan. Kiellettyä oli epäjumalanpalvelus ja kaikki siihen liittyvä. Minun korvakoruni olivat kauniin ympyränmuotoiset, eivät puolikuut eivätkä epäjumalanpalvelukseen liittyviäkään.

Välillä minusta on tuntunut näiden omituisten opetusten kalvalkadia seuratessani, että Jeesus saattaisi hyvinkin sanoa, että myös meidän aikanamme siivilöimme hyttysen, mutta olemme valmiit nielaisemaan kamelin.

Ehkä puolikuukorukieltolaki onkin omiaan viemään huomion pois kameleista keskellämme, esimerkiksi vääristä vallankäytön muodoista tai oudoista Raamatun tulkinnoista, joilla löydetään oikeutus poikkeamiselle siitä, mihin vedotaan.

Jumalan poikkeus – vai vain meidän?

”Jumala tekee poikkeuksia…” on vaarallinen Raamatun tulkinnan lausahdus, jos samaan aikaan vedotaan siihen, kuinka ollaan uskollisia Raamatulle.

Törmäsin nk. sapatinherraopetukseen vuosia sitten. Idea oli se, että Herra voi tehdä poikkeuksia säännöistään. Esimerkiksi hän voi ”järjestellä aviopareja uudelleen”. Kuulin omin korvin profetoitavan tämänsisältöistä avioliitossa olevalle henkilölle. – Eikä profetia jäänyt ainoaksi. Jostain syystä tämän opetuksen omaksuneissa piireissä avioerojen määrä on melkoinen!

Ymmärrän kyllä, että tilanteessa, jossa avioliitossa on hylkäämistä (yhtenä muotona väkivalta tai piittaamattomuus tms.), sapatinherraopetus pitää paikkansa. Jeesus vapauttaa ikeenalaisen – myös siitä, minkä Hänen itsensä kirjoitetaan sanoneen eli hylkääminen johtaa siihen, että saa toisen tekemään huorin. – Olen monesti kirjoittanut siitä, että kyse ei ole tuomiosta, joka laitetaan hylätyn päälle vaan toteamus, jossa teroitetaan se, mikä on hylkäämisen seuraus. Myös hylkääjä (uskoton, väkivaltainen, piittaamaton, tms.) on vastuussa.

Jos sapatinherraopetuksella aletaan ”laillistaa” vaimonvaihtoviikkoja (jotka ovat olleet seuraus tuossa mainitsemassani tapauksessa), alkaa olla lähellä se, missä Jeesusta haastettiin eli ”onko oikein hylätä vaimo mistä syystä tahansa”. Jeesuksen vastaus oli: Ei tosiaankaan! Painavissakin syissa, erolla on seurauksensa.

… ja kuten tavallista, myös sapatinherraopetuskarismaatikot ja -profeetat opettavat voitelun korkeimpia asteita ja saattavat sopivassa saumassa olla valmiit metsästämään (tai ainakin osoittamaan) uskonnollisuuden henkien riivaamia ihmisiä muualla…

Oma vanhurskaus tulee esille oman paremmuuden esittämisen muodossa yllättävillä tahoilla – aina siellä, missä ”minä” on parempi kuin ”muut”, oma usko jotenkin korkeampi kuin muiden usko, aina siellä, missä jokin muu nostetaan Kristuksen ristin vierelle tai tilalle.

Usein silloin, kun kertomani (tai niiden kaltaiset) oppirakennelmat ja niiden opettajat nousevat voidellun, profeetan ja/tai auktoriteetin asemaan, käy helposti niin, että kuulija laittaa aivonsa narikkaan ja puraisematta nielee opetuksen. Vaaransa on valmisruokinnassa, myös hengellisesti.

Joskus oman elämän ohjat tulee syvästikin luovutetuiksi ”voideltuihin” käsiin. Mitä enemmän, mitä syvemmin, sitä syvempi kriisi tulee olemaan. Mitä syvempi kytkös oppiin ja/tai yhteisöön, sitä mojovampi seulontaprosessi on tiedossa.

Silti – kokemuksesta – sanon: se kannattaa. Omatekoisen saakin antaa väistyä Kristus-tekoisen tieltä. Elämän – ja ikuisuuden – testeissä Kristus-tekoinen on kestävämpää sorttia. Siksi sen perään kannattaa olla hinnalla millä hyvänsä niin kuin Paavali oli.

About the Author

Pauliina Kuikka ()

One Reply to “Pyhiä kenkiä ja demonisia korviksia”

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: