Herra, ota tuo syyllisyys pois

Herra, ota tuo syyllisyys pois

 

Pysähdyttävän kipeyttä

Tänä aamuna luin etukäteisartikkelin 13.9. esitettävästä Inhimillinen tekijä -ohjelmasta, jossa kuullaan neljän naisen suulla heidän tuntojaan vanhoillislestadiolaisuudesta.

Tarkoitus ei ole heristää tuomitsevaa sormea vanhoillislestadiolaisten suuntaan. Löydän ilmiön eri näköisenä, eri nimin kerrottuna myös muista -laisista, -läisistä, -llisistä – koska jostain kumman syystä meille ihmisinä näyttää olevan tarpeen vetää rajoja (myös Jumalan valtakunnan rajaa) omien ja muiden välille. Minun uskoni/meidän uskomme on mittari, jolla mittaan/mittaamme oikeankokoisen, -näköisen ja -muotoisen uskon.

Vaikka taustani on erilainen, voin pistää Hanna Nissilän artikkelin ilmiöstä kertovien sanojen kohdalle oman kokemukseni:

Yhteisön jäsen on oppinut elämään ristiriitojen kanssa häivyttäen ja jopa kadottaen yhteyttä itseensä ja omaan tahtoonsa. — Hänen elämänsä on hänelle rakkaan uskonsa ja yhteisönsä kolonisoima. Tämä on haava, kipeä paradoksi, sillä sama usko, joka orjuuttaa ja kolonisoi hänet, tarjoaa hänelle myös lohdun ja vapautuksen. Usko antaa tulevaisuuden ja toivon, iankaikkisen elämän.

Syvä kipeys näyttää olevan siinä, että yhteisö on samaan aikaan rakas, tärkeä, lohtua tuova ja vapautta lupaava ja samaan aikaan yhteisö häivyttää minuutta ja omaa tahtoa, orjuuttaa ja ”kolonnisoi”.


Mikä meitä mittaa?

Yhteisö sanoo, miltä minun ja minun uskoni pitäisi näyttää – enkä minä ja minun uskoni näytä täysin sopivan tuohon määritelmään. Onko vika minussa – vai onko mittarissa mennyt jokin vikaan?

Ainakaan aluksi sellainen henkilö, joka kunnioittaa Pyhää/Jumalaa ja Häntä edustavaa tahoa, ei tule ottaneeksi lukuun, että mittarissa voi olla vika.

Taannoin kuulin aiheesta saarnankin, jonka piti vilpitön kristitty maallikkosaarnaaja. Mainitsen nuo etumerkit siksi, että samaan aikaan kuin hän tämän saarnansa piti, hän tuki yhtä vallanäytön mekanismia juuri tuossa vilpittömyydessään – ja samaan aikaan puhui totuuden sanoja yhteisölle.

Tämä saarnaaja kertoi kertomuksen siitä, kuinka pieni astevirhe ei tunnu 100 m:n matkalla, jos suuntaamme hieman väärään suuntaan karttaa katsoessamme. Matkan pidentyessä voimme olla pitkältikin harhassa.

Saarnaaja kertoi toisenkin esimerkin rakennuksen tekijästä, joka ei viitsinyt mitata rakennustaan varten kutakin lautaa erikseen, vaan mittasi sahattavan laudan aina juuri ennen sahaamallaan. Eipä tullut rakennuksen tekijä ajatelleeksi, ett jokainen sahattu lauta oli muutaman millimetrin pidempi kuin seuraava. Tulos rakennuksen mittojen kanssa oli kehno. Hän joutui sahaushommiin pidempien lautojen kohdalla uudemman kerran.

Usein yhteisöjämme kuormittavissa sääntöjen lisissä on kysymys samanmoisesta astevirheestä ja/tai lisäyksistä laudan mitassa. Tulkitsemme uskomme ja oppimme sisältöä astevirheiden kautta ja lisäämme laudan mittaa huomaamattamme.

Uskallusta katsoa jotta näkee

Sain hyvän kommentin Facebookissa asiaan liittyen ”on siirryttävä vähän edemmäksi, jotta näkee paremmin.” Totta – ja välillä on siirryttävä katsomaan sitä, mistä lähdettiin ja/tai siirtyä mittaamaan sahattua lautaa ihan mitan kanssa. Uskonkin äärellä joutuu miettimään, mikä tässä uskossa on luovuttamatonta – ja mikä ikään kuin kehällistä. Uskallustakin katsominen vaatii. Oman kipeyden ja/tai poikkeamisen näkeminen on kivuliasta.

Mietin minä sitäkin, mitä ihmettä sanoisin ihmiselle, joka kuuluu yhteisöön, jonka usko edustaa mainitsemaani kaksitahoisuutta ja/tai ihmiselle, joka on taakoittunut sen alla. Mieleeni tuli laulu tai pikemminkin rukous. Tarvitsemme Isää rakastamaan, parantamaan syvimmätkin haavat ja avaamaan uuden aamun. (Laulun sanat ja linkki alla)

Tarvitsemme sovituksen sanaa toisellakin tavalla: Ettei aina vain pyydetä ”toisen laudan mittaamia” ihmisiä pyytämään anteeksi ja julisteta heille synninpäästöä, vaan uskalletaan pyytää itsekin anteeksi!

Esimerkiksi itselleni kävi seuraava tapaus siinä vaiheessa, kun aloin ottamaan taannoisen yhteisöni käytänteitä esille. Minulle ”profetoitiin”: ”Herra, ota Paulalta syyllisyys pois.” Hetkinen! Pitikö minun tuntea syyllisyyttä siitä, että otin väärin tehtyjä asioita esille? Ei tosiaankaan! Olin sulkenut silmäni rukouksen ajaksi. Avasin silmäni ja katsoin ”profetoijaa”: ”Ei minulla ole syyllisyyttä.” – Tuosta viikosta alkoi oma ”sovituksen sanani” kierros. Kiersin vähin erin niiden ihmisten luona, joita olin yhteisössäni ajanut tiukalle yhteisön piintyneet toimintatavat ja opetus omaksuneena.

Syyllisyyteni ei ollutkaan siinä, että nostin niitä asioita esille, vaan siinä, että olin aiemmin sulkenut silmäni jopa osallistunut vääriin, alaspainaviin mekanismeihin.

Hiipuu jo tuli
liekit nujertaa maa.
Vain Isä toivomme palamaan saa.
Lämpöä anna
soihtuun valaisevaan.
Isä, jää meitä rakastamaan.

Kylmetä sydän
pienen kulkijan saa,
jos löydy kättä ei suojelevaa.
Kirkkainkin katse
yötä yössä on vaan.
Isä, jää meitä rakastamaan.

Juuriin ja oksiin
polut katketa saa,
ei löydy tie ilman opastajaa.
Eksyneet etsi
syliin lohduttavaan,
Isä, jää meitä rakastamaan.

Hämärään maahan
aamu uus aukeaa.
Se eteen poikasi nöyrtyä saa.
Haavoista syvimmätkin voit parantaa,
jos Isä jäät meitä rakastamaan.
Isä, jää meitä rakastamaan.

1 kommentti

Vastaa