Sähköpostiini tulee päivitykset vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä asioita esiin nostavasta Omat polut -blogista. Sisikuntaan sattuu, kun noita kirjoituksia lukee. Niissä on monia tuttuja vivahteita, vaikka oman irtaantumisen tein toisensorttisesta yhteisöstä.

Suuri kysymykseni kertomusten samankaltaisten vivahteiden keskellä on: Mikä meistä nk. ”uskovaisista” tekee outoja? Mikä saa meidät tekemään outoja, jopa julmia tekoja toisillemme? Vieläpä Pyhän, rakkauden ja uskon nimissä.

Keittiön pöytäni kulmalla pitkään oli kirja: Usko mielenterveyden tuki vai taakka? – Ajatteluttava kysymys, koska käsitykseni mukaisesti uskon pitäisi olla nostava, elämää tukeva ja eteenpäin vievä voima. Näin poikkeuksetta uskoa myös markkinoimme. Kukaan, joka kertoo uskostaan kutsuen toista uskoonsa, tuskin sanoo:

”Tule. Seurassamme saat rimpsun sääntöjä. Tule. Otamme osan taakoistasi ja lisäämme taakkojasi ainakin muutamalla.”

Todellisuudessa näin joskus tapahtuu. Uusi ihminen otetaan avosylin vastaan. Hänen syntinsä saatetaan julistaa anteeksi ja hänen tukenaan olla. Hän saa uusia ystäviä. Ennen pitkää alkaa armoton kasvattaminen (armoton liian usein kirjaimellisessa mielessä). Uudelle ihmiselle tulee tiettäväksi, mikä on sallittua ja mikä ei, mitä saa puhua ja mitä ei. Jos yhteisössä vallitsee jyrkkä hierarkia, uusi tulokas oppii rivien välistä – tai kantapään kautta – oman paikkansa.

Tiukasta yhteisöstä irtaantuminen onkin aivan eri lukunsa. ”Kasvattamisen” tuloksena kuuliainen jäsen on muovannut elämänsä yhteisön mukaan. Usein tähän on liittynyt irtaantuminen juurista ja yhteisön ulkopuolisista (ainakin lähemmistä) ihmissuhteista. Irtaantuminen on hyppy inhimillisesti tyhjän päälle. Samalla tiukoissa, oman uskon oikeellisuuteen uskovaisuuden rajan vetävissä, yhteisöissä irtaantuja tulee helposti luopioksi, uskon jättäneeksi.

Kysymys ei ole välttämättä esimerkiksi kristinuskon perustotuuksien hylkäämisestä, vaan siitä, että irtaantuja ottaa etäisyyttä yhteisönsä oppiin, nimenomaan opinkohtiin, jotka ovat alkaneet arveluttamaan. Kysymys on normaalista heiluriliikkeestä toiseen ääripäähän, heiluriliikkeestä ja sen suomasta etäisyydest, joka on tarpeen asioiden näkemiseksi. Minusta ainakin on julmaa, että ihminen leimataan uskon jättäneeksi sen takia, että hän selvittelee suhdettaan uskoon ja elämään!

Minä olen portti. Se, joka tulee sisään minun kauttani, pelastuu. Hän voi vapaasti tulla ja mennä, ja hän löytää laitumen.Varas tulee vain varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan. Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän. (Joh. 10: 9, 10)

Edes Jeesus ei kahlitse meitä itseensä. Miten niin me sitten niin mieluusti kahlitsemme ihmiset omiin laumoihimme?

Mielestäni olisi tarpeen pitää suu supussa myös sen suhteen, että aletaan käyttämään irtaantuneita oivina esimerkkeinä siitä, kuinka irtaantuneiden käy ja seuraukset ovat Jumalan rangaistus. Joku on todellakin masentunut. Toinen on yksinäinen. Joku yhdistelmä näitä. – Nämä seuraukset eivät useimmiten ole seurausta Jumalan rangaistuksesta, vaan meidän nk. uskovaisten ja yhteisöjemme julmuudesta, jonka jollain ilveellä onnistumme pyhittämään pakenemalla ”Jumalan Sanan” taakse.

Minusta on parannuksen aika. Parannuksen aika, joka alkaa meidän uskovien ”pyhien yhteydestä”, ”Jumalan huoneesta”.

Jesajan kärkevin sanoin…

Toisenlaista paastoa minä odotan:
että vapautat syyttömät kahleista,
irrotat ikeen hihnat
ja vapautat sorretut,
että murskaat kaikki ikeet,

Silloin sinun valosi puhkeaa näkyviin kuin
aamunkoi
ja hetkessä sinun haavasi kasvavat umpeen.
Vanhurskaus itse kulkee sinun edelläsi
ja Herran kirkkaus seuraa suojanasi. (Jes. 58: 6,8)

About the Author

Pauliina Kuikka ()

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: