Tänään osuin osaksi jutunjuurta siitä, kuinka jotkut äidit eivät päästä lapsistaan irti sitten millään. Yksi sun toinen kertoi tietävänsä jonkun, jota äiti (vanhemmat) pitää kiinni ja siten myös jonkun, joka ei uskalla irtaantua äidistään (vanhemmistaan).

On normaalia, jos kysymme neuvoa vanhemmiltamme. Normaalia on sekin, että annamme neuvoja lapsillemme. Normaalin rajan ylittänee kuitenkin se, jos elämällämme ja elämässämme pyrimme koko ajan kiinnittämään äitimme (vanhempamme) huomion: Hei äiti (ehkä isäkin), huomaatko minut nyt? Olenko ok? Onko tämä ostokseni ok? Jne.

Meidän vanhempien tehtävä on auttaa lasta kasvuun, joitain vinkkejä antaen, karikoistakin varoitellen. Meidän vanhempien tehtävä ei ole tehdä asioita liian valmiiksi – tai toisaalta rajoittaa kasvua.

Luin puhuttelevan kirjoituksen tarjolla olevaan koulutukseen tutustuessani. Siinä asiaa erityisesti sinulle tai minulle, jolta vanhempi tai joku muu läheinen on katkaissut joko hyväsuopuuttaan (tai joissain tapauksissa pahansuopuuttaan) omalta kasvulta siivet:

”Olipa kerran Lintu, joka syntyi rakastaville vanhemmilleen.
Sitä syötettiin ja sen höyheniä pöyhittiin. Sirkuttamaankin se vähän oppi.

Se eli siis ihan mukavaa elämää. Ei siltä tuntunut puuttuvan mitään.

Kunnes eräänä päivänä Lintu huomasi liikettä jossain.
Se katseli ulos ikkunasta, jonka edessä sen lintuhäkki oli.
Se näki muiden lintujen lentävän pitkissä kaarissa puiden yllä, kuuli niiden monivivahteisen, kauniin laulannan, johon aina joku vastasi laulannallaan, kunnes laulu kasvoi kokonaiseksi monisäveliseksi lintukonsertiksi.

Se katseli ympärilleen ja jokin siinä herätti kaipuun. Se katseli lintuhäkkinsä kaltereita, kauniiksi muokattuja, mutta kaltereita silti.

Lintu alkoi ymmärtää, että voisi olla muunkinlaista elämää kuin se, mitä hän eli. Hän katseli siipiään, joilla ei koskaan ollut lentänyt – pyrähdellyt vain orrelta toiselle. Hän tunnusteli nokkaansa, jolla ei koskaan ollut etsinyt maasta matoa nälkäänsä, koska ei ollut tarvinnut.
Kaiken oli saanut häkkiin valmiina.

Ei ollut tarvinnut etsiä ruohonkorsia, sammalta eikä karvatupsuja pesän rakentamiseksi.
Ei ollut tarvinnut omalla syljellään niitä tilkitä tiiviisti lämmittämään.
Ei ollut tarvinnut piiloutua haukalta, ei mennä suojaan rankkasateelta.

Ei ollut tarvinnut käyttää Voimiaan.
Ei ollut tarvinnut Elää – riitti, kun pysyi elossa.

Mutta Lintu tiesi, että halusi enemmän.
Halusi kokea, miltä tuntui olla Lintu. Miltä tuntui olla Hän.

Miltä tuntuisi liikuttaa siipiään, kun alla ei olisikaan häkin turvallista pohjaa?
Kun ainoa, mihin voisi luottaa, olisivat omat siipeni ja se, miten niitä käyttäisin?

Hän alkoi tuntea elämän janon ja sykkeen virtaavan suonissaan.
Palavan halun kokea kaikki se, mihin pystyisi.
Kaikki se, mitä Maailmassa voisi Kokea.

Ilman kaltereita, joiden luuli merkitsevän turvaa.
Ilman kaltereita, joiden luuli kannattelevan elämää.
Ilman kaltereita, joiden luuli olevan osa elämäänsä.

Mutta ne olivatkin vain Uskomuksia siitä.
Hyvää tarkoittaviksi puettuja, mutta halvaannuttavia uskomuksia elämästä.

Voin alkaa elää sitten kun…
…kun lapset ovat isompia —
…kun nämä ja nuo työt on tehty,
…kun olen saavuttanut sen ja sen,
…kun ei enää ole niin kiireistä,

Tai voisin tietysti tehdä sitä ja tätä, kokea tuotakin, jos vain…
…jos vain minulla olisi varaa,
…jos vain olisi aikaa,
…jos vain olisi ystäviä, joiden kanssa mennä,
…jos vain en olisi tällainen kuin olen…

Kun olen näin laiskakin. Ja kun lapsuudestakin on niin kipeitä kokemuksia. Kun on tämä tautikin, niin rajoittaahan tämä. Kun tuolla puolisolla nyt on noin vaikeaa ja kiirettä töissäkin. Kun tuli tämä työttömyyskin tähän.

Kyllähän minä muuten, mutta kun…
Niin, mitä mutta?

Millä ehdoilla alkaisit elää? Millaisilla ehdoilla alkaisit antaa arvoa ja ilon kokemuksia tai ainakin olisit lyttäämättä ja syrjimättä sitä ihmistä, jonka nimisenä täällä maailmassa kuljet?

Mitkä ovat sinun halvaannuttavia kaltereitasi? Millaisessa häkissä Sinä istut?
Millaisilla uskomuksilla, selityksillä ja verukkeilla olet oman häkkisi rakentanut, oman elämäsi jättänyt elämättä?

Entä Milloin aiot avata häkin oven ja nousta siivillesi? Sillä se on auki jo, raollaan, kutsuen.
Milloin aiot suunnata kulkusi Sinne, minne sydämesi haluaa sinua viedä? Sillä suunnankin jo tiedät, kun kuuntelet.
Milloin aiot nousta vihdoinkin Omille siivillesi? Sillä elämän tuulet kyllä kannattelevat, kun vain uskallat hypätä.

Milloin aiot ottaa vastuun Sinun Elämäsi suunnasta?
Milloin murrat häkkisi ja vapautat itsesi Elämälle?

Sillä Elämä sinussa odottaa, että vihdoin alat ELÄÄ – Sinun Elämääsi!” http://www.ilontuuli.fi/kirjoitukset/hakkilintu/

About the Author

Pauliina Kuikka ()

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: