Kuumeista mietintää

Tänä aamuna heräsin äkkiä, kun luin tekstiviesti kännykässäni: ”Olet Iltalehdessä.” – ”Siis, missä olen?” Vähitellen asia alkoi hahmottua. Iltalehti oli valinnut banneriinsa otteen 2,5 vuotta sitten julkaistusta Iltalehden artikkelista, jossa annoin kasvot yhdelle karismaattisuuden liepeillä vaikuttavalle ilmiölle.

Kuvaavaa tuossa bannerissa oli se, että siinä luki kissankokoisilla kirjaimilla yhteisön nimi. En siitä kovin iloinen ollut, koska tarkemmin ajateltuna tuo yhteisö on ollut vain välikappale ilmiön syntymiselle. Kaikkein vähiten haluan samaistaa kaikkia saamaa nimenloppuliitettä kantavia seurakuntia ilmiöön, koska tiedän, että kaikissa niissä ei esiinny vastaavaa hairahtumista – ja ilmiötä esiintyy myös muualla. Blogini esimerkeistä vain osa koskettaa entisen yhteisöni ja/tai siitä erkaantuneiden julistajien edustamia ilmöitä. Tässä lienee perustetta väitteelle: Eivät kaikki karismaatikot ole harhassa, eivät kaikki -lliset -laiset, -läisetkään. Pyysin Iltalehteä ystävällisesti poistamaan yhteisön toimitiloista otetun kuvan ja korvaamaan sen vaikka omalla ”pärställäni”.

Kenellä onkaan vastuu?

Kaiken kaikkiaankin haluaisin kiinnittää huomion ilmiöön, herättelemään ihmisiä ajattelemaan omilla aivoillaan ja elää omaa (hengellistäkin) elämäänsä. Erilaiset lahjat ja armoitukset ovat hienoja asioita. Ne eivät kuitenkaan voi tai saa ottaa Jumalan paikkaa – eikä meidän tule luovuttaa omaa vastuutamme tai harkintaamme millekään auktoriteetille tai voidellulle. Olemme itse niitä, jotka päätämme juu tai ei.

Jos luovumme omasta päätäntävallastamme, emme väistä vastuuta. Tekosistamme ja valinnoistamme ei vastaa pastori, voideltu tai profeetta, vaan me itse. Pitkässä juoksussa toki myös tietoisesti tai tietämättäänkin harhaan johdattaja joutuu niittämään tekojensa hedelmiä. Teot tuppaavat palaamaan tekijälleen hyvässä ja pahassa.

Totuudessa ja vain totuudessa

Ei, ei meidän tarvitse selittää asioita olemattomiksi tai tehtyjä tekemättömiksi. Se on epärehellisyyttä. Totta tulee puhua, silloinkin kun totuus kirpaisee – ja kaiken kummallisenkin keskellä säilyttää suoraselkäinen asenne, ettei lähde mihinkään venkoiluihin mukaan. Ei kaivamaan maata väärintekijänkään jalkojen alta. Jos alamme vastaamaan pahaan pahalla tai herjaukseen herjauksella, muutumme tuollaisten tekijöiden kaltaisiksi. Ei hyvä meille. Mieluummin voittaa paha hyvällä, kierous tai keinottelu rehellisyydellä.

Jeesuksen julistus valkeiksi kalkituista seinistä viittasi Vanhan liiton profeetan opetukseen siitä, että tietoinen totuuden muuttelu ei kannata; totuus tulee julki. Päälle vetäisty kalkki rapisee ja todellisuus tulee ilmi. Tutun sanan on ollut pakko puraista sanan tuntevia, itsessään varmoja. Sama pätee edelleen. Koskaan ei pidä pönkittää jotain, mikä ei ole täysin totta.

Jauhoja ja vaatteita – onko niitä ja millaisia?

Hurahtanut… Sellaisen otsikonhan juttu aikanaan sai. Tavallaan totta, että vääränmoinen usko sai yliotteen. Tuli luotettua liikaa profetioihin ja uskonnolliseen auktoriteettiin. Ei ollut harmainta haisua siitä, että profeetalla voisi olla muutakin kuin valkeita jauhoja pussissa.

Enpä tiedä,… joskus kovinkin sanoin olen asioista puhunut ja kirjoittanut. Nyt enemmänkin on sääli. Se että ei ole puhtaita jauhoja pussissa ja uskottelee muille, ehkä itselleenkin, että valkoisia ovat ja käyttökelpoisia, sen kun leivot, muistuttaa surkutavalla Keisarin uudet vaatteet -satua. Niitä jotka suostuivat näkemään asioiden todellisen tilan, keisaripolo säälitti, ehkä nolottikin. Ne joilla ei ollut voimaa ja uskallusta tunnustaa asioiden tilaa, vakuuttelivat toisille(en) ja itselleen, että kyllä keisarilla on vaatteet ja komeat onkin.

Tuo vääränmoinen vakuuttelu pitkittää väistämätöntä. Aina joku jossain näkee todellisuuden. Häntä voidaan kyllä nimittää katkeraksi, kateelliseksi, mielenterveysongelmaiseksi ja ties miksi. Se, että hän näkee realiteetit, on ”ongelma”, joka yritetään ratkaista noilla lausunnoilla. Ongelma ei kuitenkaan katoa minnekään ilman, että se otetaan käsittelyyn myös keisarin taholta (tai tuon jauhopussin omistajan taholta). Ainoa tie oikeasti eteenpäin on todeta: Jauhoni eivät ole puhtaita. Nämä tarvitsee seuloa vielä. Minulla ei ole vaatteita. Tarvitsen vaatteet.

Enkelin sana Laodikean seurakunnalle oli:

”Sinä kerskut, että olet rikas, entistäkin varakkaampi, etkä tarvitse enää mitään. Et tajua, mikä todella olet: surkea ja säälittävä, köyhä, sokea ja alaston. Annan sinulle neuvon: osta minulta tulessa puhdistettua kultaa, niin tulet rikkaaksi, osta valkoiset vaatteet ja pue ne yllesi, niin häpeällinen alastomuutesi peittyy, osta silmävoidetta ja voitele silmäsi, niin näet.”

Joskus näistä asioista voi saarnatakin – ilman, että elää sanaa todeksi.

Esimerkkini (joka ei liity taustayhteisööni, vaan toiseen Etelä-Suomessa vaikuttaneeseen/vaikuttavaan julistajaan) on kuvaava: Tästä sanankohdasta saarnasi eteläsuomalainen saarnamies juuri ennen kuin hän joutui poliisitutkintaan seksuaalirikoksesta. Huh! Ei se saarna, vaan hedelmä. Katsotaan sitä.

About the Author

Pauliina Kuikka ()

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: