Luin äsken kirpaisevasti kärjistävän kirjoituksen steriilistä kirkosta. Kirjoituksessa H.H. Hilvo tuo esille kysymyksen: Entä jos…etsivä ihminen tai Jumala ilmestyy steriiliyteemme ennakoimattomalla tavalla. Kestämmeko sen? Kestääkö Kirkko sen?

Ajattelemisen arvoinen kirjoitus. http://blogitaivas.fi/2013/08/31/steriilissa-kirkossa-ollaan-siivosti/

Kommenteissa keskustelu jatkuu. Siellä pohditaan meidän suomalaisten kansallisluonnetta. Suomalaista ei saa väkisin mihinkään muottiin. Ei myöskään iloitsemaan tai ylistämään. Kommenteissa pohditaan myös sitä, että Jumala on järjestyksen Jumala. Seurakunta ei paikka, jossa laitetaan asiat hurlumhei.

Kokemuksesta voin todeta, että näissä on puolensa.

Oma tieni on käynyt elävyyden etsinnässä karismaattiseen kaaokseen ja täydellisenä vastaheittona (oikaisuyirtyksenä) täsmälleen toiseen ääripäähän, jossa kavahdin kaikkea karismaattisuuteen haiskahtavaakin. Minulle oli turvallista olla steriilissä olotilassa, kun ei tarvinnut ”pöpöjäkään” pelätä.

H.H. Hilvo kirjoittaa:

”Jumalan raivoisa rakkaus tunkeutuu sellaiseenkin pimeyteen, jossa ei ole mitään steriiliä. On hukassa olevia ihmisiä, joita Jumala rakastaa. On Jumalaa janoavia ihmisiä, jotka eivät piilottele tunteitaan, kun Pyhä koskettaa. On elämää, jonka Pyhä Henki saa aikaan ja se ei aina mene protokollan mukaan. Se, mitä on senkin edestä on rakkaus ja voima, jotka uudistavat ihmisen ja koko yhteisön.”

Jumalan raivoisa rakkaus… Siinä se on!

Keinoja kaihtamatta, steriiliydestä, estelyistämme välittämättä tuo rakkaus tahtoo murtautua läpi ja murtautuukin sinne, missä ihminen tarvitsee Jumalaa (vaikka ei tuota kaipausta aina tunnistaisi).

Minun kohdallani Jumala murtautui läpi messun synninpäästössä. Olen edelleen todella kiitollinen Timo-papille hänen valitsemistaan synninpäästösanoista. Ne kirjaimellisesti pelastivat paljon siitä, mikä oli haaksirikkoutunut yrittäessäni pelastautua kaaokseksi huomaamastani karismaattisuuden muodosta.

Viikon kuluttua tuosta messukäynnistä sain sisimpääni ”pöhkön” ajatuksen: Minun piti mennä naapurikaupunkiin helluntaiseurakunnan tilaisuuteen ts. minun piti mennä sinne, mitä olin vältellyt. Menin – ja kohtasin melkoisen ”karismaattisen yllätyksen” (osasin odottaa esimerkiksi kielilläpuhumista, mutta en senkaltaista, mitä kohtasin…). Tilaisuuden lopussa eräs nainen alkoi puhua kielillä ja selitti puhumansa. Selitys oli elämäni tarina pähkinänkuoressa ja siihen liittyvä Jumalan lupaus. Yleensä en ole reagoinut rajusti missään tilanteessa, jossa puolestani on rukoiltu. En ole tärissyt, tms. Tuossa tilanteessa penkkien välissä seisoaltaan rukoillessani tärisin päästä varpaisiin, uskon, että Jumalan täyshoidossa. – Erikoista tilanteessa oli se, että naisen ei muistettu juuri koskaan profetoineen ja että samaan aikaan tuli noin 300 kilometrin päästä tekstiviestinä pieni osa tuosta selityksestä; ystäväni oli nähnyt näyssä yksityiskohdan, jonka tuo nainen selityksessään toi esille.

Myöhemmin, kun olen löytänyt takaisin seurakuntatyöhön, olen joutunut monesti ylittämään mukavuusvyöhykkeitä, joita kumma kyllä ympärillemme muodostamme kirkkokunnasta riippumatta. Kirkko ei ole ainoa paikka, jossa on taipumus steriiliyteen. Olen yhtä lailla tuota steriiliyttä (hieman toisenmuotoisena) kohdannut myös karismaattisuudessa ja herätyskristillisyydessä. Yksi surkuhupaisa esimerkki kirjoituksessani Hihhulointikieltoko seurakuntaan? http://pauliinakuikka.wordpress.com/2013/07/09/hihhulointikieltoko-seurakuntaan/. Tuossa kirjoituksessa myös ajatus, joka tiivistää ajatukseni aiheen äärellä:

”– kun kysymys on Herran ja Hänen Henkensä toiminnasta emme tyhjentävästi osaa asiaa varmasti purkaa. Ainakaan minä en uskalla moista projektia edes yrittää. Se mitä voimme tehdä, on pyrkiä olemaan herkkä Herran, Hänen Sanansa ja Henkensä johdatukselle, pyrkiä “uimaan” Hänen virroissaan.”

About the Author

Pauliina Kuikka ()

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: