Pidä kiinni – vapaudesta (osa 2 – syitä vain näennäiseen vapauteen)

Edellisessä kirjoituksessanikerroin (hedelmistään päätellen) varsin epäonnistuneesta demonienkarkotussessiosta, jonka seurauksena näytti helvetti päässeen irti huushollissani. Kerroin yhden asianosaisen haluttomuudesta luopua taipumuksistaan. Ulkoinen rituaali ei pakottanut häntä muuttumaan.

Toinen epäonnistumisen syy on mahdollisesti liika hyväuskoisuus. Saattoi olla, että osa joukosta oli soitellen sodassa.

Kolmas mahdollinen selitys liittyy asenteeseen, jossa ”vapauttamissessio” on rituaali, jolla saadaan ihmiset entistä enemmän omiin hyppysiin.

Kajoan nyt näihin tarkemmin.

Olen matkan varrella törmännyt teatterikoulukanditaatteihin, erittäin hyviin näyttelijöihin, jotka eivät kaihda käyttää taitoaan hengellisessäkään kentässä. Olen kertonut aiemminin uudistuksestaan todistaneesta herrasta, joka hetimmiten kotiin saavuttuaan alkoi sohimaan vaimoaan kättä pidemmällä. Uudistus oli erittäin lyhytaikainen.

Jos joku noilla eväillä yrittää vapautua (tuskin, kun haluaa pitää kiinni tavoistaan) tai vapauttaa jotakuta toista (tai auttaa tätä eteenpäin), niin voi, voi,… on todennäköisesti köyhät eväät tässä asiassa. Tista voi auttaa täsmälleen siihen saakka kuin itse on. Tämä pätee sielunhoidossa ja esirukouksessa. Etenkään, jos vapauttaminen on rituaali, jolla toivotaan saatavan jotain itselle, tuskin on kovin suurta siunausta.

Olen todella paljon pohtinut syitä näennäiseen vapauteen.

Edellisessä kirjoituksessani viittasin vapauttamista yrittäneen henkilön todistukseen omasta vapautumisestaan. Olen pohtinut sitä, mikä tarinassa on totta, mikä ei. Erityisesti teatterikoulukanditaattien kohtaaminen ei ole sulkenut pois valekertomuksenkaan mahdollisuutta.

Kohdattuani englantilaisen Kathyn neuvon (ja sen seuraukset, joista enemmän seuraavassa kirjoituksessani) aloin miettimään, että joskus nämä toimimattoman uskon airuet voivat olla uskossaan aitojakin. Ongelma voi olla pikemminkin siinä, että he aitoudessaan ovat petettyjä. Petettyjä siksi, että uskovat vapauden säilyvän muitta mutkitta ja omistavansa jonkinsortin kestovoitelun. He potevat ainakin lievässä määrin ”laodikeasyndroomaa”, kokevat itsensä siunatuiksi, rikkaiksi – mitään tarvitseviksi.

Itseriittävyys, johon viittasin kaksi päivää sitten lainaamassani kirjoituksessa karismaattisten johtajien harha-askelista: Silloin kun ei ota mitään vastaan muualta, on vaara ajautua sellaiseen subjektiivisuuteen, jossa sokaistuneena uskoo vain itseensä ja siihen, mitä kokee saavansa ”jumalalta”.

Tuossa mitääntarvitsemattomuuden tilassa on suuri riski myös suhteessa vapauteen. Vapaudenkin voi menettää.

Uskon, että osin taustapeilissäni näkyvissä sotkuissa kysymys on nimenomaan tästä hyväuskoisuudesta: Kerran vapautettu, aina vapautettu.

Seuraavassa kirjoituksessani jaan kertomuksen omasta löydöstäni aiheen äärellä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s