Luin tänään liioittelematta järkyttävän kertomuksen, erään naisen kuuleman.

Kaksi nuorta naista oli keskustellut keskenään. Nuorina he olivat olleet sijoitettuina eri laitoksiin, eri paikkakunnille. Se mikä keskustelun kuulleen naisen mieleen oli jäänyt, oli naisten toteamus: ”Miten vaikeaa on löytää aikuinen, johon voi kiintyä.”

Surullista. Järkyttävää.

Samantyyppiseen keskusteluun päädyin mieheni kanssa Hollannin reissullamme.

Kohtasimme matkalla henkilöitä, joilla oli selkeästi hengellisten asioiden suhteen haku päällä. Meille tuotti päänvaivaa se, minne ihmeeseen nuo ihmiset oikein voisimme ohjata. Missä on uskovien yhteys, jossa he pääsisivät kohtaamaan tervettä, raitista ja elävää uskoa? Missä uskovien yhteys, jossa he pääsisivät turvallisesti terveen kasvun alkuun.

Sekä mieheni että oma kokemukseni osoittaa, että tuollaisen yhteisön löytyminen ei ole itsestäänselvyys. Olemme iskeneet päätämme seinään vuosien varrella moneen otteeseen. Erityisesti kovien elämän (tai uskonelämän) kokemusten jälkeen tässä etsinnässä ei ole kovin paljon itsestäänselvyyksiä.

Missä on uskossaan aikuinen, johon voi kiintyä ilman riskiä joutua pahempaan pulaan esimerkiksi sen takia, että tämä ”aikuinen” käyttää asemaansa, tms. väärin? Niin, ja missä on uskossaan aikuinen, johon pystymme kiintymään (Kovia kokeneella ei välttämättä ole kykyä kiintyä.)?

Aihepiiriä olen pohtinut kevään korvalla seuraavissa kirjoituksissani:
Karismaatikolle kunnon koti?
http://pauliinakuikka.wordpress.com/2013/04/22/karismaatikolle-kunnon-koti/

Olen yrittänyt myös hahmottaa sitä, miltä tämä kodin pitäisi näyttää:
Pelon lähteiltä Jumalan rakkauteen
http://pauliinakuikka.wordpress.com/2013/04/23/2917/

”Karismaattisten korostusten keskellä törmää usein ihmeiden, merkkien/tunnustekojen ja armolahjojen korostukseen. Niissä ei mitään väärää ole. Uuden testamentin mukaan ne näyttävät kuuluvan seurakunnan elämään. Ne eivät kuitenkaan varsinaisesti näytä olevan varma todiste siitä, että henkilö ja Hänen elämänsä on perin juurin Jumalasta peräisin. Toki Luukas ja Markus toteavat, että ihmeet ja tunnusteot seuraavat/seurasivat julistettua Sanaa. Jumala ikään kuin tunnustautui Sanansa julistukseen edellä mainitulla tavalla. Jeesus sanoi, että tästä huolimatta tuli seurata hedelmää. Eivät kaikki ihmeet ja ihmeiden tekijät olleet “Jumalasta kotoisin”.

Johannes sen sijaan antaa Jumalasta kotoisin olevan henkilön (ja sitä kautta myös yhteisön) tunnusmerkin: RAKKAUS. Johanneksen päätelmä on: Se, joka on oppinut tuntemaan Jumalan, rakastaa, sillä JUMALA ON RAKKAUS. Jumalan lapsena, Jumalasta “lähtöisin olevana”, ihmisessä on samaa, mitä Jumalassa – aivan niin kuin lapsessa yleensäkin on vanhempansa ominaisuuksia.

Jos Jumalan lapsessa ei ole Jumalan ominaisuuksia, jotain on hullusti. Jotain on hullusti yhteisössä, joka väittää edustavansa Jumalaa ja puhuvansa Jumalan suulla, jos tämä yhteisö ei tee Jumalan tekoja JA RAKASTA JUMALAN RAKKAUDELLA!”

About the Author

Pauliina Kuikka ()

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: