Voi mitä hulluutta (huokaus…)!

Voi mitä hulluutta (huokaus…)!

Ennen kuin jätimme Hollannin taaksemme viikon reissun jälkeen kävimme Overloonissa sijaitsevassa Liberty Parkissa. Museo sijaitsee paikassa, jossa käytiin kiivaita taisteluja toisen maailmansodan loppumainingeissa.

Monissa kohdin tulivat itselleni (ja huomasin, että muillekin) kyyneleet silmiin (kuten kuvassa oleva sodan uhrien muistokappeli). Totesin useaan otteeseen puoliääneen: ”Voi, mitä hulluutta…”

Järkyttävä todenoloinen oli simulaatio pommikoneesta, joka kylväessään tuhoa (pakon sanelemana, tosin) kohtasi itsekin tuhonsa – ja toisaalta, kuinka nuo nimenomaiset pommit hetkessä raunioittivat suuren osan kaupunkia, polttivat omaisuuden, joskus myös ihmiset – elävältä. Kuvat siitä, kuinka siviilit noukkivat maasta jyviä saadakseen ruokaa tai siitä kuinka toisin ajattelevia (tai heinä pidettyjä) vietiin keskitysleireille ja siitä, kuinka useimpien heidän kävi, olivat yhtä järkyttäviä. Pelkästään siviiliuhreja sota vaati satojatuhansia.

En voinut välttyä kysymykseltä:

Miten ihmeessä kaikki tuo on ollut mahdollista toteutua? Mikä saa ihmiset joukolla menemään mukaan kaikkeen tyhmyyteen, mielettömyyteen ja julmuuteen? Ideologian nimissä, joskus uskonnon (tai uskonnottomuuden).

Periaatteessa tuossakin sodassa oli ”voittajia” ja ”häviäjiä”. Museokäynti väänsi rautalangasta mallia siitä, että todellisuudessa sodassa ei ole voittajia, vaan ainoastaan tuhoa ja hävitystä, joiden alku on joiden kuiden vallanhalussa ja sen lietsomassa mielettömyydessä.

Pienemmässä mittakaavassa tätä mielettömyyttä kohtaa myös työ- tai seurakuntayhteisöissä. Aivan kuin historia ei olisi opettanut juurikaan meitä. Ideologian, vakaumuksen ja/tai uskonnon (tai uskonnottomuuden) nimissä ”onnistumme” joskus edelleen/vieläkin oikeuttamaan samantyyppistä mielettömyyttä kuin historian lehdiltä lukemamme.

Siitä minkä pitäisi rakentaa, eheyttää, viedä eteenpäin, hajottaakin ja sen minkä pitäisi välittää viestiä (Jumalan) rakkaudesta tuleekin väline vihaan. Ei, niin ei kuuluisi olla.

Pekka Simojoen laulun sanoin:

Ei täällä asu sankareita. Hävinneitä on niin monta. Kerjäläisiä vain, uupuneita jotka tullessaan tuovat muistojaan.
Ei täällä asu uljas kansa
Ei ketään löydy tavatonta.
Monet unohtivat unelmansa kivikatuihin tämänkaupungin
Jossa juudas petti ystävän.

:,: He etsivät tietä valoon
Maasta kyyneleiden.
He saapuvat majataloon, särkyneiden.:,:

Me tarvitsemme ystävyyttä
vailla yhtään vaatimusta.
Me pelkäämme niin menneisyyttä
Joka varjoineen aina uudelleen
uhkaa uskon viedä huomiseen.
Me ikävöimme olkapäätä,
ihmiskäden kosketusta.
Vaikka olisikin sydän jäätä
lämpö rakkauden,
sulattaa voi sen.
Tuoda kevään sielun kylmyyteen.

:,: He etsivät tietä valoon
Maasta kyyneleiden.
He saapuvat majataloon, särkyneiden.:,:

On meidän tehtävämme täällä
kantaa toinen toisiamme, halki synkimmän yön
Pitää päällä toivon kynttilää.
Että ei kukaan jää yksin harhailemaan pimeyteen.
Ei kauneimmassa temppelissä
asu meidän Jumalamme
mutta siellä Hän on aina
Missä joku rakastaa,
pelko katoaa
Vettä janoinen saa juodakseen.

:,: He etsivät tietä valoon
Maasta kyyneleiden.
He saapuvat majataloon, särkyneiden.:,:

Vastaa