Sain vastottain mahtavan todistuksen rukouksen voimasta.

Joskus hengellisesä työssäkin on helisemässä. Aina kysymys ei ole pelkästään silmin nähtävistä seikoista, vaan jostakin, mitä ei voi järjellä käsittää. Nimittäisin kokemaani nk. hengelliseksi taisteluksi.

Tuo taistelu voitetaan rukouksen ja Herran antaman viisauden avulla, ei lihan käsivarrella. Näin Paavali muutamassa kohdassa kirjeitään viittaa.

Olen joskus mieheni kanssa hämmästellyt, että mikä kumma siinä on, että vaikka itse olemme rukoilleet toisten puolesta ja he ovat saaneet elämäänsä avun, niin on ikään kuin pelkkä ”oma rukouksemme” ei riittäisi. Ei edes, vaikka kuinka rukoilisimme kestävästi. Miksi ihmeessä tarvitaan muita rukoilemaan puolestamme tai kanssamme?

Uskon, että tässä on kysymys Kristuksen ruumiin salaisuudesta. Näyttää Uuden testamentin opetuksen valossa siltä, että Kristuksen ruumiissa meitä ei ole tarkoitettukaan pärjäämään omillamme, yksin eikä edes kaksin, vaan meidät on tarkoitettu yhteyteen toistemme kanssa.

Uuden testamentin kuvaus ensimmäisistä kristityistä on kaunis kuvaus tästä yhteyden voimasta. Nämä monenmoisen paineen alla elävät kristityt nostivat yhteisestä sydämestä rukouksen Isän puoleen. Samoissa kohdissa kerrotaan ihmeellisistä asioista, joita Herra teki heidän keskellään.

Välillä tuntuu ikään kuin luulisimme Herran muuttuneen ajan mukana. Herra ei muutu. Hänestä on sanottu, että Hän on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti.

Olen pohtinut, voisiko vika olla siinä, että emme enää rukoile tai emme rukoile yhdessä. Emme aina kykenekään, kun vedämme yksi yhteen suuntaan ja toinen toiseen.

Ennen kuin kerron tämän melkoisen ajantasaisen osoituksen rukouksen voimasta, kerron toisen – muutaman vuoden takaa. Ennen kesän rippileiriä koin melkoista hiillostusta. Elämä ja työ tuntui hankalalta. Tunnistin sen, että tarvittiin rukousta.

Herra teki vallan merkillisen ”vedon”. Leiriä edeltävänä päivänä sain soiton Pohjanmaalta. Uskovalta, jonka tunsin vuosien takaa. Hänen asiansa oli seuraava: ”En tiedä asioitasi. Haluan kertoa sinulle, että olen kokenut, että sinun puolestasi pitää rukoilla. Meitä rukoilee täällä viisi helluntaiveljeä.”

Samaisena kesänä sain Facebookissa viestin afrikkalaiselta evankelistalta. En häntä entuudestaan tuntenut. Hän käski minua soittamaan. Puhelu pätki ja jouduin soittamaan useaan eri otteeseen. Tämä afrikkalainen evankelista rukoili voimakkaasti ja täsmällisesti (täsmällisyys selvisi oikeastaan pikkuisen myöhemmin) elämäni ja työni tilanteiden puolesta.

Nuo muutaman vuoden takaiset episodit kertovat, että Herra tosiaankaan ei ole rajoittunut. Hän voi puhua vaikka toiseen kirkkokuntaan kuuluvalle tai satojen, jopa tuhansien kilometrien päässä asuvalle ihmiselle. Samalla tämä on todistus siitä, mitä saa aikaan yhteinen rukous, joka katsoo eriävyyksien sijasta yhteiseen Herraan.


Harvoin käyn Suomi24:lla. Minusta se on pohjaton suo, jonne upahtaa, jos alkaa seuraamaan ja etenkin kirjoittamaan. Yksinkertaisesti aikani ja mielenrauhani ei moiseen riitä. Tänään ohjauduin yhteen tredeistä puolivahingossa ”googlatessani” yhtä aiheeseeni liittyvää sanaparia. Löysin tredin, jonka joissain kommenteissa oli aika ”veikeä” pohjavire: Ähäpäskutti-kuinkas-niille-kävi -asenne. Äh…Jos jaksaisin, kommentoisin: ”Olettekos, herra/rouva Ähäkutit yhtään ajatelleet, että iloitsette Kristuksen ruumiin hajaannuksesta?”

Sellainen asenne, joka joistain kommenteista välittyi on kaikkea muuta kuin kristillinen! Silloin jos/kun jokin seurakunta/kristillinen yhteisö voi huonosti, meidän pitäisi pikemminkin rukoilla kuin sairaan puolesta kuunaan, että se tervehtyisi, eikä iloita siitä, että toisella menee huonosti! Meidän pitäisi mieluumminkin itkeä kuin (vahingoniloisesti) nauraa!

Mutta nyt takaisin tuohon rukousvastaukseen.

Vastottain minulla oli samanmoinen hiillostava olo kuin muutama vuosi sitten. Suomeksi sanottuna olin sormi suussa tilanteiden keskellä, kun tajunnut, mitä minun oikein pitäisi tehdä. Puserrus, jonka koin tuntui olevan jotain selittämätöntä ”hengellisissä sfääreissä”.

Tapasin kaksi uskonsisarta, joista toisen tiesin entuudestaan voimakkaaksi rukoilijaksi. Tämä tuntemani esitteli minut toiselle. Kerroin hiillostavasta olostani. Lupasivat rukoilla puolestani myöhemmin, koska tuossa tilanteessa rukous ei ollut mahdollinen.

Tunnin kuluttua totesin, että ovat sisaret päässeet rukoilemaan, kun kumma hiillostus oli tykkänään kadonnut. Olo oli vapaa.

Tällä haluan viestittää kolmea asiaa:

  • Meidän ei tarvitse pärjätä yksin. On mahtavaa, että saamme rukoilla toisemme puolesta.
  • Rukousaihe – vaikka se olisi ”verivihollisemme” – ei ole tarkoitettu reviteltäväksi, vaan todelliseksi tehtäväksi rukoilla, että tilanteet oikenisivat Herran tahtomalla tavalla.
  • Silloin kun Herra tuntuu muistuttavan jostain asiasta tai ihmisestä, rukoile. Sinulle on jostain syystä uskottu rukoustehtävä asian suhteen. Se on myös merkki siitä, että Herralla on sillä tavoin asian kanssa tekemistä, että Hän haluaa antaa rukoukseesi vastauksen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s