Toisella tavalla sanattomaksi…

Olen taannoin kirjoittanut artikkelin Vetää sanattomaksi hengellisen kentän outojen ilmiöiden äärellä.

Nyt minut vetää sanattomaksi Jumalan hyvyys ja uskollisuus.

Olen viettänyt aika erikoisen kesäloman. Erityisesti kulunut viikonloppu on ollut mielenkiintoinen. Mielenkiintoinen siinä mielessä, että siinä on saatu nähdä eri seurakuntien käytännönläheistä yhteiseen hiileen puhaltamista (meitä taisi mennä yksi luterilainen helluntaiteltalla ja vapaaseurakunnassa, yksi vapaakirkollinen helluntaiteltalla – ja jos oikein ymmärsin, joku helluntalainen ”ehtiä” vapaaseurakuntaan ja vähän ”vaihtoa” eri paikkakuntienkin välillä – mielenkiintoista, jos ajattelen eilistä artikkelia. Kuulimme kertomuksia siitä, miten ihmiset olivat tulleet kohdatuiksi luteriaisen kirkon alttarilla ja/tai rukousillassa, Kansanlähetyksen tilaisuudessa, vapaiden suuntien tilaisuuksissa, joku oli saanut varttua lapsen uskosta aikuiseen uskoon jouhevana jatkumona, jne.)

Yritän pukea sanoiksi ainakin osan tarinasta.

Kaikki alkaa oikeastaan tästä: kirjoituksestani nimeltä Löytö.  Siinä kirjoitan unesta, jonka näin viime kesänä rippileirien jälkeen.Tuon unen aikoihin alkoi mielenkiintoinen prosessi. Siitä olen kirjoittanut kirjoituksessani Orpoudesta lapseuteen. Tajusin kohtaamieni asioiden perussyyn: Minulla oli koko ajan outo, koditon olo. Aloin vähitellen tajuta, että niin ei tarvinnut olla: Olin Isän lapsi, Isän tytär.

Prosessi on jatkunut tähän kesään saakka. Kirjoituksistani voit tämän vuoden puolella ehkä jotain siitä aavistaa.

Kun uusi elämä syntyy, vanha mieluusti jumittaa. – Ja toki silloin kun on kyse vapaudesta, pimeyskään ei mieluusti antaisi hyvän asian tapahtua. Joskus hyökkäys voi olla raju.

Ihan vastottain tapahtui mielenkiintoinen asia. Sinänsä todella ikävä, koska petyin todella pahasti eräiden ystävieni kohteluun nk. uskovien taholta. Minusta kohtelu oli sanalla sanoen – törkeää. Kantapäät lattiassa totesin, että nyt riittää, kerta kaikkiaan NYT RIITTÄÄ! Ihan oikeutettu reaktio. Sen ymmärryksen mukaan, joka minulla oli, vääryys oli tapahtunut. Piste.

Tämän keskellä Herra tuntui kehottavan minua, että minun ei pitänytkään pistää kantapäitä lattiaan ja pysyä paikallani, vaan viedä tilanteen keskelle viesti. Viesti oli se, minkä eilisessä kirjoituksessani kirjoitin. Ajatus yhteydestä, jossa olemme valmiit antamaan myös anteeksi. Sopimaan sovintoa tehden. Samaa viestiä tilanteeseen toivat monet muutkin, tahoiltaan tilanteista tietämättä. Sanoma ei voinut olla sattumaa.

Itselleni tuli voimakkaasti ulkopuoliselta taholta kehotus entistä syvällisempään anteeksiantoon – vaikka mitä tulisi. Puhua sai asioista vasta sitten, kun oli perinpohjaisesti antanut anteeksi.

Muutama tunti tuon tilanteen jälkeen sain sellaisen ”sättimishoidon”, että en moista ihan äsken muista saaneeni – nähdäkseni erittäin aiheettomasti… Lopulta taputin henkilöä olalle ja mutisin jotenkin seuraavaan tapaan: ”Möks, möks, mökötä sinä – minä menen…” Tajusin, että henkilö oli niin täynnä vihaa ja sen oikeutusta, että ei edes kuullut mitä sanoin.

Olimme illalla paikallisessa vapaiden suuntien telttakokouksessa tutun saarnamiehen rukousjonossa. En osannut kuin noiden vähän aiemmin lausuttujen sanojen alla vain itkeä. Saarnamies kyseli, mitä minulla on sydämellä. Sanoin: ”Nyt en puhu. Rukoile vain.” (Huomaa, kehotus edellä…)

Oli tarkka rukous saarnamiehellä. Uskaltaisin sanoa, että kaverilla toimi jonkinsorttinen profetoimisen lahja. Hän antoi osuvan tilanneanalyysin elämästäni, siitä kuinka malttamaton olin Jumalan hoitopöydällä. Syynkin hän osasi esittää – kuvaten lapsuudestani yksityiskohdan, joka oli totisinta totta, vaikka sitä itse en kyennyt muistamaan. Toinen saarnamiehistä vinkkasi luokseen ja kehotti kuulostelemaan tilanteita sitä taustaa vasten, missä minut (meidät) hyväksytään semmoisenamme, siellä saamme olla – levossa.

Aiemmin minua oli pyydetty erääseen seurakuntaan tilaisuuteen puhumaan. Tänä aamuna olimme sinne sitten matkalla. Mieheni ja poikani menivät vessareissulle. Minä jäin huoltamon pöytään istumaan. Kuulin kaittimista Juha Tapion laulun Kelpaat kelle vaan.

Siinä pöydässä istuessani tajusin, että NYT (tänään) on se hetki, josta samaisen laulun kautta Herra oli vuosia aiemmin puhunut. Silloin lauluun havahduttuani olin joutunut laskemaan lattiamopin kädestäni ja huokaisemaan, että Herra JOSPA tuo olisi totta joskus.

Laulun sanat kirjoitettuna menevät näin:

Hetken vielä tämä puoli maailmaa,
hetken vielä nukkuu yötä valkeaa
Sä mietit kuinka mikään satuttaa voi niin,
parhaat vuotes kaikki maahan poljettiin

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
Mut joku aamu mä tiedän sen,
sä heräät huomaamaan,
sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan

Ja sä oot kaunis vaikket enää tunne niin,
ne vaikka veivät sulta uskon ihmisiin
Hetken vielä nukkuu puoli maailmaa,
hetki vielä kirkas aamu aukeaa

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
Mut joku aamu mä tiedän sen,
sä heräät huomaamaan,
sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
Mut joku aamu mä tiedän sen,
sä heräät huomaamaan,
sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan.

Enhän minä sinne mennyt sieluani hoidattamaan, vaan jakamaan Sanaa. Samalla tulin hoidetuksi itsekin – tai laajemmin myös perheeni.

Olin saanut sydämelleni sanan Rikkoontuneen todistus (Julkaisen sen huomisen artikkelina).

Jaoin elämäni tarinan kahden kuvan avulla: Minulla oli ryppyinen sanomalehtileike, joka kuvasi elämääni ennen Jeesuksen kosketusta, ja valkoinen paperi, joka kuvasi elämääni Jeesuksen kosketuksen jälkeen. Kerroin, että minun elämälleni Jeesus on tehnyt juuri noin. Sen takia minun ei tarvitse elää menneessä. Samalla tavoin Jeesus voi tehdä jokaiselle, hänen menneisyydelleen.

Totta ihmeessä olen täällä, missä asun, ”omieni joukossa” hyväksytty. Silti minun on lyöntien jälkeen ollut todella vaikea uskoa sitä, että minut tosiaan voidaan hyväksyä – voin kelvata kelle vain, edes jossakin.

Tuo päivällinen kokemus oli RAJU. Seurakunnan pastorin sanat mielessäni:

Jumalan lapsilla ei ole menneisyyttä. Heillä on vain tulevaisuus.

on rajuudessaan totta.

Aivan niin kuin sain sydämelleni julistaa:

Niin korkealla kuin taivas on maasta, niin korkea on Jumalan armo. Niin kaukana kuin itä on lännestä, Jumala siirtää meidän rikkomuksemme.

Armoa kuvattiin psalminkirjoittajan aikana määreellä, joka ei ollut tuolloin mitattavissa – eikä ole nytkään. Armo on suurempi kuin ymmärrämme. Armo on suurempi kuin elämä. Armo on suurempi kuin mikään meidän elämässämme.

Eikö olisi aika uskoa armo omalle kohdalle?

… Eikä siinä kaikki… Poikani, joka on pettynyt samalla viiste kuin itse kukin perheessämme outoihin kohtaamisiin uskon kanssa, toteaa paluumatkalla: ”Hei, siellähän on ihan jeestyyppejä…” Niin, vähän aiemmin yksi näistä jeestyypeistä rukoili poikani puolesta…

En minä oikein ymmärrä, mikä palapelin palanen on mennyt juuri oikeille sijoilleen…

  • Jotain hyvää on tapahtunut sen kautta, että olen vähitellen uskaltanut luottaa Herraan ja vähin erin ihmisiinkin.
  • Jotain on tapahtunut sen kautta, että olen avautunut käytettäväksi – silläkin uhalla, että saisin ”sättimishoidon” sovinnon sijaan tai pettyisin luottamuksen sijaan.
  • Jotain on tapahtunut myös sen kautta, että ihmiset jossain ovat suostuneet olemaan armahdettuja ja armollisia.

Eikä minun tarvitse niin kovin aina ymmärtää – vaan suostua siihen, mitä Isä on tekemässä. Ja se teko on hienoa ja ihanaa tekoa.

Paluumatkalla oli voimakkaasti mielessäni sanat Joelin kirjan 2. luvusta:

Silloin Herran rakkaus syttyi,
hän armahti kansaansa ja maataan.
Herra vastaa omilleen:
— Minä annan teille viljaa, viiniä ja öljyä,
niin että te tulette kylläisiksi.
En anna teidän enää joutua
vieraiden kansojen pilkattaviksi.
Viholliset, jotka tulivat pohjoisesta, minä karkotan pois teidän kimpustanne.– He ovat ylvästelleet teoillaan!
Älkää pelätkö, pellot,
iloitkaa ja riemuitkaa!
Herra tekee suuria tekoja.
Älkää pelätkö, metsän eläimet!
Autiot laitumet tulevat jälleen vihreiksi,
puut kantavat hedelmää,
viikunapuu ja viiniköynnös
antavat runsaan sadon.
Siionin lapset,
iloitkaa ja riemuitkaa
Herrasta, Jumalastanne!
Hyvyydessään hän lahjoittaa teille jälleen sateen,
lähettää sadekuurot ajallaan,
antaa syyssateen ja kevätsateen niin kuin ennen.
Silloin puimatantereet ovat täynnä viljaa, ja puristamoissa öljy ja viini tulvivat yli reunojen.
Minä hyvitän teille ne vuodet,
jolloin sadon söivät sirkat ja niiden toukat,
vaeltajasirkat ja kalvajasirkat,
tuo suuri sotajoukko,
jonka lähetin teidän kimppuunne.
Te saatte syödä ja tulette kylläisiksi,
te ylistätte Herraa, Jumalaanne,
joka on tehnyt ihmeellisiä tekoja
teidän hyväksenne.
Minun kansaani ei enää koskaan pilkata.
Te tulette tietämään, että minä olen Israelin keskellä ja että vain minä, Herra, olen teidän Jumalanne, muuta Jumalaa ei ole. Koskaan enää ei minun kansaani pilkata.

Tämä kaikki vetää toisella tavalla sanattomaksi – Jumalan hyvyyden edessä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s