1 Comment

Olen liki kaksi vuotta kirjoittanut kirjoituksen Surullinen olo. Siinä ”sydän verellä” ihmettelen elämän monimutkaisuutta hengellisessä kentässä.

Olen tässä vuosien mittaan törmännyt nk. hengellisen kentän vajavuuteen ja rujouteen monen monessa mutkassa.

Surullinen olo-kirjoitukseni on tuntojani yhden tuollasen rujouskokemuksen jälkeen. http://pauliinakuikka.wordpress.com/2011/08/31/surullinen-olo/

Olen huomannut, että elämä ei ole mustavalkoista eivätkä asiat useinkaan ole pelkästään huonoja tai hyviä, rakentavia tai tuhoavia. Usein ne ovat sekoitus kumpaakin. Se juuri tekee asiat monimutkaiseksi.

Ihminen saattaa saada rujon – jopa loppuperin tuhoavan – hengellisyyden kautta avun elämäänsä. Jotkut tekevät tästä johtopäätöksen, että totta ihmeessä yhteisön, pastorin, evankelistan tms. täytyy olla täydellisesti ”Jumalan mies”, kun hän tekee niin paljon hyvää, puhuu kauniisti, jne.

Kuluneella viikolla käsissäni oli erään suomalaisen hengellisen vaikuttajan kirja. Rakentavaa, rohkaisevaa kirjoitusta Jumalasta ja Hänen maailmoistaan. Kirjoittaja tuntui kokeneen elämässään ihmeellistä johdatusta ja Jumalan voimaa.

Kun aloin ”googlata” minulle itselleni entuudestaan tuntematonta julistajaa, selvisi muutaman lukukerran jälkeen tarinan toinen puoli. Henkilö näyttää eläneen kahdessa maailmassa. Toinen oli tuo karismaattinen puoli, joka vetosi Hengen/voiman kaipuuseen ja toisaalta lukijaan ja kuulijaan myös henkilön henkilökohtaisen ”karisman” kautta. Elämä lähipiirissä näyttää olleen vallan toisenlaista. Tragediaksikin sitä on nimitetty ja viranomaisten tahollakin asia huomattu.

Tuossa vaiheessa helluntailiikkeen lehdistä Ristin Voiton päätoimittaja Leevi Launonen oli todennut:

Karismaattisen taivaan sijasta julistustoiminnan rajaksi olisikin uskallettava asettaa terve ihmisyys, vastuullinen perhe-elämä ja kristillinen etiikka. Silloin moraalin ja totuuden vartiointi ei jäisi pelkästään median tehtäväksi.

Jotain tuommoista itsekin peräänkuulutin kirjoituksessani Surullinen olo – että meillä kristittyinä ja kristittyjen yhteisöinä pitäisi olla kypsyyttä nähdä myös pimeys, vajavuus, synti niin omassa itsessämme kuin yhteisöissämme.

Kaksinaismoraaliin vie nähdäkseni nimenomaan se, että meillä on outo kuva Jumalasta ja elämästä Hänen kanssaan. Me haluamme olla ”me itse” täydellisiä omassa itsessämme. Kun me emme siihen kykene, joko laitamme kädet silmien eteen ettemme näkisi – tai alamme mittaamaan kaikkea oman vajavuutemme kautta ts. hyväksymme kaiken mahdollisen.

Armon edellytys ei ole täydellisyys. Armon edellytys on rehellisyys ja totuuden tunnustaminen – myös silloin, kun totuus ei ole kaunista ja siloiteltua katseltavaa. ”Minä olen syntinen ihminen” on tarpeellinen toteamus, kun toteaa poikenneensa totuudesta. Kun ihminen tämän tunnustaa, hänelle kuuluu armo ja armahdus.

Tästä rehellisestä pimeyden ja synnin kohtaamisesta, tunnustamisesta ja armahduksesta alkaa uusi elämä – puhtaalta pöydältä.

Siinä lepää myös aito Jumalan voima.

About the Author

Pauliina Kuikka ()

One Reply to “Jatkokirjoitus”

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: