Ylistyksen kaavaa etsimässä

Kaikessa äärimmäisessä on riski joutua ojaan. Riski on siinä, että juutumme tuttuun ja turvalliseen. Riski on myös siinä, että toiseen kohdistamassamme kritiikissä tulemme sokeiksi omalle juuttumisellemme emmekä näe elämää siellä, missä sitä on.

Juuttumisemme voi pimittää meiltä jotain, mikä pitäisi ottaa lukuun – ja se pimittää myös oman juuttumisemme. Riski voi olla siinä, että äärimmäisessä vapauden korostuksessa emme tule ottaneeksi huomioon toisella tavoin ajattelevaa – ja joskus vapaudessammekin olemme juuttuneita ”kaavattomuuden kaavaan”.

Olemmeko kristittyinä juuttuneet poteroihimme ja jonkin sortin asemasotavaiheeseen, että emme osaa nähdä elämää siellä, missä sitä on? Ammumme välillä omia sen takia, että emme ymmärrä toisen tapaa uskoa ja ylistää.

Jos muuta en ole tällä monikristillisellä seikkailullani aikaan saanut, niin olen oppinut hippusen tajuamaan, että ylistystäkin voi olla monenlaista. Tärkeintä ei ole ulkoinen muoto, vaan sydän, joka vastaa Vapahtajalleen.

Liturgiaan tai messuun saattaa kuulua yhdessä lausuttu amen tai laulu, joka lauletaan yhdessä tai laulu jonka laulaa kuoro. Joku tekee ristinmerkin, joku toinen sanoo spontaanin amenen ja nostaa kätensä ylistykseen; joku veisaa virren, toinen laulaa gregoriaanisia lauluja, kolmas modernia ylistysmusiikkia – sen mukaan mihin on tottunut.

Kuka sanoo, mikä on oikeaa ylistystä?

Kirkkohistoria kertoo, että nämä suuntaukset eivät ole olleet suinkaan mikään jatkumo sillä tavoin, että ensin oli spontaani ylistys, sen jälkeen oli liturginen hapatus kaavoineen, vaan nämä ovat kulkeneet rinta rinnan.

Osin ylistys on muuttanut muotoaan aikakauden mukaan. Osin siinä on ollut pysyvyyttä, jossa vanha on sekoittunut uuteen – tai joskus pitänyt erittäin hyvinkin pintansa. Esimerkiksi gregoriaaninen kirkkolaulu on ollut aikanaan modernia, samoin luterilaisen kirkon virret ja vapaan kristillisyyden ”kitarakuorolaulut”.

Entäpä jos hyväksyisimme erilaiset tavat ylistää. Jos vaikkapa virsien veisuu on jollekin luontevaa hengellisyyttä ja ylistystä, minkä takia tuomitsimme tämän ihmisen kuolleeksi? Ja jos joku kohottaa kätensä ylistyksen aikana ja haluaa nousta ylös penkistä, miksi tuomitsimme hänet hihhuliksi? Jokainen meistä rukoilee useimmiten äidinkielellään (ehkä ahkeria kielilläpuhujia lukuunottamatta), miksi emme ylistäisi sillä tavoin kuin se on meille luontevinta ja kunnioittaisi toisen ylistystä, vaikka se poikkeaisi omastamme?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s