1 Comment

Sellaiseen, mitä ei tyhjentävästi ymmärrä, kohdistuva pelko voi johtua ennakkoasenteesta ja pelosta. Itselläni on suhteessa karismaattisuuteen kokemus näistä molemmista.

Kohtaaminen

Ennen kuin löysin paikkani seurakunnasta/kirkosta, minulla oli voimakas ennakkoasenne a) siihen, että kirkolla ei ollut annettavaa nuorelle ihmiselle (Paul(iin)a, 17 vuotta, ei suostunut ottamaan selvää…)b) karismaatikot ovat käsiään ylhäällä pitäviä hihhuleita.

Jumalalla on konstit taivutella. Itselleni oli ennakkoasenteita riisuvaa kohdata jotain sellaista, mitä a) en odottanut ja b) en täysin osannut selittää.

Syksyllä -89 jouduin voimakkaaseen hengelliseen kriisiin minulla todetun sairauden myötä. Lääkärin vakavat sanat kuoleman mahdollisuudesta saivat minut pohtimaan elämän rajallisuutta. Omituista asiassa oli se, että minua ei kukaan ollut pelotellut helvetillä ja silti minulla oli mieletön helvetinpelko. Olisin kaivanut uskovat kiven kolosta, jos olisin tiennyt, mistä heidät löytäisin. Surukseni ne, joita tiesin, olivat hiljaa enkä itse osannut asiaani pukea sanoiksi.

Uskonnonopettajani Aira Marjola kehotti minua menemään Seppo Juntusen ja Pirkko Jalovaaran tilaisuuteen. Ajattelin mielessäni, että minähän en menen – hihhuleiden joukkoon. Olin ajamassa seuraavana päivänä kouluun pyörällä, kun yhdessä risteyksessä kuulin (!) voimakkaan kehotuksen: ”Sinä menet sinne.” En ollut siihen mennessä kuullut ääniä enempää sisikunnassani kuin korvinkaan ilman ihmisen puhumatta. Vastasin: ”No, minä menen sinne – vaikka jalkaisin.” (Matkaa oli 9 km).

Toteutin lupaukseni. Ilmapiiri oli mielenkiintoinen – rauhoittava. Huomioonottaen voimakkaan vastaanharaavan asenteeni erikoista oli, että Jeesus tuntui kutsuvan: ”Tule minun luokseni,…” (Myöhemmin sain tietää, että kuva, joka minua puhutteli, kertoi nimenomaisesta kohdasta…”Tulkaa minun luokseni kaikki työn ja raskaiden kuormien uuvuttamat, niin minä annan teille levon…”)

Tässä oli ensimmäinen kontaktini karismaattisuuteen: Kohtasin venäjää sujuvasti kielilläpuhuvan naisen ja Juntusen kohtikäyvän saarnan sekä hänen minulle antamansa henkilökohtaisen profetian. Voimakas puhuttelu oli myös se, mitä tilaisuudessa tapahtui. Olin 1,5 tuntia pötkölläni kirkon lattialla. Kun nousin ylös, ahdistus ja kuolemanpelko oli tiessään ja suussani oli outo sana: ”Halleluja!” Pystyin jotensakin kävelemään isäni meille varaamaan kyytiin, mutta kun pääsin kotiin, en pysynyt kunnolla pystyssä ja iloni vain jatkui.

Seuraavana päivänä jatkui rajojeni ravistelu. Menin paikalliseen kirjakauppaan, jossa myyjä totesi minulle, että olin ollut kirkossa. Vastasin myöntävästi ja kerroin, mitä oli tapahtunut. Tuo oli uskomatonta, koska olin aiemmin arastellut uskosta puhumista.

Uskon, että erikoiset kokemukseni olivat yksi tapa murtaa voimakkaita ennakkoluulojani. Näin ja koin sellaista, mikä ylitti ymmärrykseni – ja vakuutti nimenomaan sen vuoksi.

Takapakkia ja pettymyksiä

Tuon tapahtuman jälkeen alkoi karismaattinen seikkailuni. Siinä oli rakentavia elementtejä – mutta paljon sellaista, mihin peilauspintaa antoi lukemisen alla oleva Kokkosen kirja.

Kohtasin pieleenmenneitä profetioita niin lopunaikaa kuin omaa elämäänikin koskien.
Kohtasin profetioilla ohjailua. Aluksi menin sinisilmäisesti mukaan. Myöhemmin aloin uskaltaa edes välillä uskoa myös siihen, mitä sisimmässäni ymmärsin ja koin.
Kohtasin myös tuomioprofetioita ja kirousten julistamisia niiden ylle, jotka uskalsivat olla eri mieltä kuin ”profeetat”.
Kohtasin ristiriidan nk. profeettojen elämän ja kulissien välillä.

Kyseessä ei ollut yksi tai kaksi henkilöä tai yhteisöä, vaan tuntui, että karismaattisessa kentässä on aivan liikaa ojaan suistumisia!
ONNEKSI kohtasin myös aitoa ja rakentavaa – ja ennen kaikkea oma henkilökohtainen suhteeni Herraan – säilytti luottamukseni, että ojaanmenoista huolimatta Tiekin on olemassa.

Uusi yritys

Irtiottoni oli raju. Halusin juosta mahdollisimman etäs kaikesta karismaattisuuteen viittaavasta.

Jumala oli jälleen kekseliäs kohdatessaan minut. Olin luterilaisessa kirkossa velvollisuudesta (pojan rippikoulukortti vaati täydennystä) ja pylvään takana piilossa, kun papin synninpäästön sanat osuivat kohdalleen. Siitä alkoi haparointi takaisin Tielle.

Vähitellen myös armolahjat, jotka kaivoin maahan, ovat alkaneet elää ja toimia niissä puitteissa, missä nyt olen.

Kysymys on ollut luottamuksesta ja uskaltautumisesta. Sanoisinko, että Isän rakkaus on kantanut ja kutsunut takaisin Kotiin. Yrittämään alusta. Joskus kivuliaasti hapuillen.


Tilaa

Olen nähnyt sen, että kun uskaltaa antaa tilaa johdatukselle, aikanaan siitä näkee pilkahduksia. Ja oikeastaan sillä ei ole niin väliä, tajuanko minä siinä hetkessä olevani ”johdatuksessa”, vaan siinä, että ihminen siinä lähellä tulee autetuksi – ja joskus itsekin.

Armolahjojen toiminnasta voi olla merkkinä
– rohkaiseva sana lausuttuna tilanteessa, jossa ihminen sitä tarvitsee
– viisaus mutkikkaaseen tilanteeseen
– varoituksen/varustuksen sana tulevaa ajatellen
– Sanan avautuminen

jne, jne

Armolahjat on tarkoitettu seurakunnan rakennukseksi. Niillä on hyvin käytännönläheinen tehtävä. Oikein käytettyinä ne ovat siunaus seurakunnalle, ei suinkaan riesa ja ongelmien lähde.

Teksti/kuva ©Pauliina Kuikka

About the Author

Pauliina Kuikka ()

One Reply to “Pelosta luottamukseen – Profetia osa 2”

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: