Yö ja eheys

Yö ja eheys

Eheytymiseni tapahtui osin teologian opintojen ohessa, ”sivutuotteena”. Erityisesti ensimmäisen opiskeluvuoteni käytännöllisen teologian tenttiminen oli antoisaa – ja osin raskastakin. Luin tenttikirjojen joitakin osioita syväprosessoiden. Pintaan nousi asioita niin lapsuudesta kuin elämäni myöhemmistäkin vaiheista.

Ruotsalaisen papin ja psykoterapeutin Owe Wikströmin kirjat olivat tuossa vaiheessa syvällisyydessään antoisia. Erityisesti kirjoista nousi ajatus ”yöstä”, vaiheesta, jolloin valo näyttää muuttuvan pimeydeksi, selkeät näyt sumuksi, jossa on vaikea suunnistaa ja usko epätietoisuudeksi, jopa epätoivoksi – ja epäuskoksi.

Tällaista vaihetta olemme tottuneet pitämään ”virhetilana”. Erityisesti uskoa korostavassa julistuksessa tuollainen tila tulkitaan katastrofiksi. Niin, ja taannoisessa yhteisössäni irtaantuneiden ansaitsemaksi seuraannoksi siitä, että ”yöhön” joutuneet ovat uskaltaneet asettua auktoriteettia vastaan.

Wikström kirjoitti siitä, että ”yöllä” – jos siihen joudumme – on pimeydessään ja kivuliaisuudessaan tehtävä.

Kokemuksesta voin allekirjoittaa ajatuksen.

Kysymys on puhdistusvaiheesta, ei siitä, että Jumala tai Jeesus olisi hylännyt tai Pyhä Henki jättänyt.

”Yöllä” on tehtävänsä myös eheytymisessä. Kivun ja heikkouksien – koskivat ne sitten henkistä (psyykkistä) tai hengellistä elämäämme – kohtaaminen on tarpeen, jotta pääsemme eteenpäin.

Kun ”yö” saa tehdä omaa tehtäväänsä ilman, että käännymme pois, se riisuu elämäämme myönteisellä tavalla (vaikka ”yöstä” sen läpikulkemisen hetkenä tuntuu olevan myönteisyys kaukana). Yössä karisee turha pois.

”Yö” vie Herran etsimiseen ja odottamiseen – ja aikanaan johtaa myös löytämiseen.

Minä odotan sinua, Herra,
odotan sinua koko sielustani
ja panen toivoni sinun sanaasi.
Minä odotan Herraa kuin vartijat aamua, hartaammin kuin vartijat aamua.

(Ps. 130: 5,6)

Minna-Sisko Mäkinen ilmaisi asian seuraavasti:

On alkanut yö, jossa hitaasti opetellaan uutta luottamusta Jumalaan, pimeydessä, hiljaisuudessa.

Näiden omien yön hetkieni – ja erityisesti vuosien 2007-2012 välisen pitkän yöni – perusteella voin todeta, että tuloksena on (silloin, kun emme yön hetkellä käänny pois) uusi, syvempi luottamus Herraan.

Pimeys ja hiljaisuus tekee asian meille vaikeaksi. Uskomme, kun näemme. On vaikea kulkea pimeässä – uskon ja luottamuksen varassa.

Myös uskon ja luottamuksen kohde joutuu syyniin: Uskonko (olenko uskonut) aitoon ja oikeaan? Mikä uskossani ja sen kohteessa on aitoa ja oikeaa – mikä siihen minun tai jonkun muun lisäämää?

Tilanteessa voi tuntua, että kaikki viedään. Mitään ei jää jäljelle.

Jälkikäteen voi päätyä ajatukseen, että sellaiset asiat, jotka olivat omaa tai jonkun muun lisää uskossa, joutivatkin mennä. Jäljellä on luja kivijalka ja kopassa, jonka kanssa lähdemme kylvämään Sanaa, on potria jyviä.

Puhdistuminen ja eheytyminen – ja lähemmäksi Herraa pääseminen – edellyttää jostain luopumista, jonkin jättämistä.

Se, mikä ei kuulu Herran elämänpiiriin, täytyy jäädä, se mikä on kipeää, täytyy parantua - ja askelet lähemmäksi Herra sulkevat pois askeleet, jotka vievät kauemmaksi Herrasta..png

 

Vastaa