Lohdutus

Hengellisessä kentässä siipeensä saaneita ihmisiä kuunnellessani kuulen liian monta kertaa sen, että ei – yksinkertaisesti ei – voi luottaa.

  • Ensin tämän siipeensä saaneen luottamus on petetty yhteisössä, johon hän luottanut.
  • Seuraavaksi etsiessään jota kuta joka suostuisi kuulemaan hänen hätänsä ja kipunsa, joko sellaista ihmistä ei löydy tai sitten
  • löytyy ”mestaroija”, joka tarjoaa lääkkeeksi ihan vääriä rohtoja tai pahimmassa tapauksessa kertoo asioista eteenpäin.

Ihmisinä me ihmiset yksinkertaisesti tarvitsemme toista ihmistä kantamaan taakkojamme. Luther puhui veljien (ja miksei siskojenkin) keskinäisestä lohdutuksesta.

Kyllä Jeesus riittää -sanonta on totta. Ihmiselle, joka kipeästi tarvitsisi

  • toista ihmistä välittämään Jumalan armoa ja rakkautta – ja ehkä
  • näkökulmaa, toivoa ja uskon rohkeutta – tilanteeseensa

Sanonta voi merkitä sanahelinää – ja taas sanojalle – voi olla hyvä reitti ulos tilanteesta, joka vaatisi pysähtymistä.

Joskus oma kipumme estää meidät pysähtymästä; kohtaamamme on liian kivuliasta meille itsellemme. Löydän tässä itseni: nimenomaan uskonyhteisöissä haavoittuneiden kohtaaminen on liipannut niin läheltä, että kohtaaminen on ollut nimenomaan oman haavoittuneisuuden takia pelottavaa ja/tai ainakin raskasta.

Suurta rohkaisua ja lohdutusta sain noissa vaiheissa muun muassa Aale Tynnin runosta:

Ja Jumala sanoi:
Toisille annan toiset askareet, /vaan sinulta, lapseni, tahdon, että kaarisillan teet./ Sillä kaikilla ihmisillä on niin ikävää päällä maan,/ ja kaarisillalle tulevat he ahdistuksissaan. /
Tee silta ylitse syvyyden, kaarisilta tee, /joka kunniaani loistaa ja valoa säteilee.

Minä sanoin:

He tulevat raskain saappain, multa-anturoin/ – miten sillan kyllin kantavan ja kirkkaan tehdä voin,/ sitä ettei tahraa eikä särje jalat kulkijain?/

Ja Jumala sanoi:

Verellä ja kyynelillä vain./ Sinun sydämesi on lujempi kuin vuorimalmit maan/ – pane kappale silta-arkkuun, niin saat sillan kantamaan./ Pane kappale niiden sydämistä, joita rakastat,/ he antavat kyllä anteeksi, jos sillan rakennat. /
Tee silta Jumalan kunniaksi, kaarisilta tee,/ joka syvyyden yli lakkaamatta valoa säteilee./ Älä salpaa surua luotasi, kun kaarisiltaa teet/: ei mikään kimalla kauniimmin kuin puhtaat kyyneleet.

– Aale Tynni – Tätä runoa en unohda (Otava 1977)

Adobe Spark (1)

Luottamukseen viittasinkin. Silloin kun on kysymys syvistä ja henkilökohtaisista asioista, pitää itse kunkin opetella vaikenemisen taito. Se mikä on meille uskottu, meidän pitää säilyttää niin, että emme kerro siitä muille. Kaikkein kurjinta on ollut nähdä nimenomaan yhteisöissä, joissa on vallalla väärän vallankäytön kulttuuri, ihmisiä iskettävän menneillä asioilla, jotka on selvitetty ja jotka Jumala on antanut anteeksi. Niiden ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla millään muotoa nykyisyyttä muutoin kuin enemmän tai vähemmän parantuneina haavoina ja muistoina. Toinen iskun muoto on syyttää ihmistä vaikeuksien keskellä synnistä tai pinnallisesta suhteesta Jumalaan tai passiivisesta osallistumisesta seurakuntaan. Unohdetaan, että Jumalan kuritus on ohjaavaa, ei sadistisen kiduttavaa raippamentaliteettia! (Paimen ei pelottele lampaita aroiksi, vaan ohjaa oikeaan suuntaan. Koskaan paimen ei tuota lampaalleen tarpeetonta tai suhteetonta kipua.)

Tätä taustaa vasten Pekka Simojoen laululla Särkyneiden majatalo on sanottavanaan painavaa asiaa:

Ei täällä asu sankareita. Hävinneitä on niin monta. Kerjäläisiä vain, uupuneita jotka tullessaan tuovat muistojaan.
Ei täällä asu uljas kansa
Ei ketään löydy täydellistä.
Monet unohtivat unelmansa kivikatuihin tämän kaupungin
Jossa Juudas petti ystävän.

He etsivät tietä valoon
Maasta kyyneleiden.
He saapuvat majataloon, särkyneiden.

Me tarvitsemme ystävyyttä
vailla yhtään vaatimusta.
Me pelkäämme niin menneisyyttä
Joka varjoineen aina uudelleen
uhkaa uskon viedä huomiseen.
Me ikävöimme olkapäätä,
ihmiskäden kosketusta.
Vaikka olisikin sydän jäätä
lämpö rakkauden,
sulattaa voi sen.
Tuoda kevään sielun kylmyyteen.

He etsivät tietä valoon…

On meidän tehtävämme täällä
kantaa toinen toisiamme, halki synkimmän yön
Pitää päällä toivon kynttilää.
Ette ei kukaan jää yksin harhailemaan pimeyteen.
Ei kauneimmassa temppelissä
asu meidän Jumalamme
mutta siellä Hän on aina
Missä joka rakastaa,
pelko katoaa
Vettä janoinen saa juodakseen.

He etsivät..

https://www.youtube.com/watch?v=YZYbFk1qgeo

Ajatuksien äärellä on vakava kysymys: Olenko minä/sinä tällaisia sillanrakentajia ja/tai ovatko yhteisömme tällaisia majataloja, jossa särkynyt oikeasti eheytyy?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s