Aukomisapua ongelmaryppääseen +  terävyyttä visioon + (ammattitason valokuvilla) keulaa markkinointiin - LUE LISÄÄ SINULLE TÄRKEÄN OTSIKON ALTA!

Hengellisyys vs uskonnollisuus?

Teologian opinnot ovat vieneet minut ennenkuulumattomalle tutkimusmatkalle tuupaten entuudestaan tuntemattomalle alueelle, jopa epämukavuusalueelle.

Suurelta osin tämä johtuu siitä, että hengellinen viitekehys, jossa vuosia elin, antoi monille nyt opinnoissani kohtaamilleni asioille toisenmoisia merkityksiä. Sen vuoksi esimerkiksi blogia kirjoittaessani monesti selitän, mitä sanoilla tarkoitan, koska tiedän kokemuksesta, että sanat voivat tarkoittaa lukijalle aivan eri asioita sen mukaan, millaisesta viitekehyksestä hän tulee.

Yhtenä esimerkkinä nostan esille sanaparin hengellinen – uskonnollinen. Kokemuksesta voin sanoa, että sanat voivat tarkoittaa likipitäen vastakkaisia asioita sen mukaan, millainen sisältö niille on opittu antamaan.

Uskontotieteeseen tutustuessani olen oppinut muun muassa sen, että ennen kuin asioita lähdetään käsittelemään, pitää varmistua, että ymmärretään – puolin ja toisin – itsestäänselviltäkin tuntuvien termien merkitys. Kun puhutaan jostain tietystä ilmiöstä, tuota ilmiötä on tarkasteltava ilmiön ”kokijan” näkökulmasta, ei ulkopuolisen tarkkailijan (vaikkapa minun). Muutoin on vaaran joutua tarkastelussa harhapolulla niin, ettemme ymmärrä toisiamme oikein. (Huomaan blogissani tehneeni tässä asiassa monta virhettä, kun en ole kylliksi paneutunut termien selittämiseen 🙁 )

Se uskonnollisuus – viimeinen turmio?

Sana uskonnollinen oli aiemmassa viitekehyksessäni melkein kirosana. Sanaa käytettiin kuvaamaan kuivaa, kuollutta, vastaanharaavaa uskonnollisuutta, jota tämän näkemyksen mukaan edustavat Uuden testamentin kuvaukset fariseuksista ja kirjanoppineista sekä oman aikamme ”Hengen sammuttajat” eli ”vapaaseen” Hengen toimintaan kriittisesti suhtautuvat tahot. Uskonnollisen leima voitiin antaa melkein mille vain, missä sanottiin arvioiva sananen ilmiöistä, joita liittyi ”vapaaseen” Hengen toimintaan. Uskonnollisuuteen saatettiin liittää myös demonisaatio ts. uskonnolliseksi kategorioidun käytöksen takana nähtiin uskonnollisuuden henki(valta).

Tavallaan ymmärrän uskonnollisuuskritiikin. Ilmiö, josta sanaa uskonnollisuus käytetään, on olemassa (kuten myöhemmin kirjoituksessani huomaat, ilmiö löytyy Raamatusta). Peräänkuulutan lähinnä sitä, että sanoja käytettäessä kannattaa varmistua, että niitä käytetään asianmukaisesti. Esimerkiksi, kun viitataan kuulija- tai lukijakunnan mielissä arvovaltaiseen lähteeseen, kuten Raamattuun, ensin pitää varmistua, käyttääkö Raamattu kyseistä sanaa tosiaan niinkun me ajattelemme. Tämä varmistuminen on erityisen tärkeää, jos/kun opetamme muita. Muuten tulemme monistaneeksi oudon tulkintamme myös niille, jotka meitä kuuntelevat tai lukevat.

Itselleni – ja yleisessä teologisessa kielenkäytössä – uskonnollisuus on varsin neutraali sana, johon ei itsessään liity minkäänlaista arvolatausta. Uskonnollisuus tarkoittaa toimintaa tai käyttäytymistä, johon liittyy usko. Arvolataus sanaan liittyy vasta sen määritteen (esimerkiksi terve/epäterve uskonnollisuus – tai farisealainen uskonnollisuus, jos joku sellaista termiä haluaa käyttää).


Hengellinen ideaalina?

Sanan hengellisyys vastineena käytetään Suomessa myös lainasanaa spiritualiteetti. Sana tulee latinan kielen sanasta spiritualis (= hengellinen). Spiritualiteetilla tarkoittaa hengellistä elämää. Spiritualiteettiin liittyy sekä yksityinen että yhteisöllinen puoli. Spiritualiteetti kattaa Raamatun lukemisen, rukouksen, laulamisen, jumalanpalveluksen ja siihen osallistumisen, jne. Spiritualiteetilla voidaan tarkoittaa myös jonkun kristillisen yhteisön tai liikkeen hengellisen elämisen tapaa ja sen tulkintaa. Tässä käytössä myöskään hengellisyyteen ei liity arvolatausta. Hengellisyys tavallaan sisältyy uskonnollisuuteen.

Hengellinen Raamatussa sen sijaan on pikemminkin lihallisen vastakohta. (Esim. Gal 5 lihan teot (näihin sisältyy myös ”farisealainen” uskonnollisuus) ja Hengen hedelmät) Tässä mielessä hengellisyys on ideaali, Jumalan ja Hänen Henkensä elävöittämä ”olotila”.

Tarkkuutta – saanen pyytää

Välillä ihmettelen, mistä ihmeestä nuo alussa mainitsemani tulkinnat oikein ovat peräisin. Englanninkielisessä maailmassa tiedän samanmoista vastakkainasettelua olevan. Molempien – sekä englanninkielisen että kotoisemman variaation – ongelma on siinä, että ne perustuvat erittäin löyhästi siihen auktoriteettiin, mihin ne näyttävät näennäisesti vetoavan, Raamattuun.

Raamatussa puhutaan varsin vähän nk. uskonnollisuudesta tai käytetään sanaa uskonnollinen (engl. religious). Suomenkielisestä Raamatusta löydämme sanan vieläkin harvemmin. Tästä voisi joku vetää johtopäätöksen, että kirkko/kääntäjät on vesittäneet Sanan. Näin ei näytä olevan – ainakaan minun ymmärrykseni mukaan.

Kun etsin New International Versionista hakusanalla religious, löysin kuusi kohtaa, joissa puhuttiin uskonnollisesta/uskonnollisuudesta (religious). Yhteistä näille kohdille oli se, että kritiikki (mikäli sitä sisältyi kohtaan) kohdistui tavalla tai toisella raiteiltaan suistuneeseen uskonnollisuuteen:

Aamos julisti Jumalan vihaavan uskonnollisia juhlia (koska samaan aikaan näitä juhlia viettävät rikkoivat Jumalaa ja veljiään vastaan harjoittamallaan epäoikeudenmukaisuudella).

Heprealaiskirjeen kirjoittaja kirjoittaa Vanhan liiton uhrien voimattomuudesta Kristuksen uhrin rinnalla. Kohta, jossa uskonnollisuus esiintyy New International Versionissa on Hepr 10:11 ”priest stands and performs his religious duties” (pappi seisoo ja tekee uskonnollisia velvollisuuksiaan). Suomalaisessa 1992 käännöksessämme se on käännetty aivan oikein ”(papit) toimittamassa jumalanpalvelusta (λειτουργεω [leitourgeoo, sana josta tulee suomeenkin liturgia, jumalanpalvelus]) ja uhraa (προσφερω [phrospheroo])”. Heprealaiskirjeen kirjoittajan kärki on siinä, että kun Kristus on tullut, uhria synnin edestä ei enää tarvita, ei jumalanpalveluksessa tai sen toimittamisessa sinänsä.

Jaakob peräänkuuluttaa johdonmukaisuutta sanojen ja tekojen välillä – ja myös luulon ja todellisuuden välillä julistamalla muun muassa, että jos joku luulee olevansa uskonnollinen eikä varo kieltään, hän pettää itseään. (Jaak. 1: 26) Kohdassa New International Versionissa ja myös muun muassa King James Versionissa sanalla ´religious´ja meidän suomenkielisessä käännöksessämme ´Jumalan palvelijaksi´ käännetty sana itse asiassa voimakkaampi: θρησκος [threskos], joka tarkoittaa Jumalan pelkäämistä ja palvelemista tai palvomista (worship), vapisemista Jumalan edessä.

Edellämainittuja kohtia lähellä on myös muiden profeettojen kuin Aamoksen sekä Jeesuksen kritiikki ulkonaista Jumalan palvelemista vastaan. Ulkonaisessa Jumalan palvelemisessa henkilö palveli Jumalaa ulkonaisesti oikein samaan aikaan kuin sisimmässä oli ryöstöä ja petosta ja/tai ihmisten miellyttämiseksi tai saadakseen heiltä kiitosta ja arvostusta.

Esimerkiksi Jeesus viittasi Jesajan julistukseen:

”Tämä kansa kunnioittaa minua huulillaan, mutta sen sydän on kaukana minusta. Turhaan he minua palvelevat, kun opettavat oppejaan, ihmisten tekemiä käskyjä.”

Kohta on varmasti ”oppikammoisten” riemastuksen aihe. ”Oppi on pahasta”, he sanovat: ”Kirjain kuolettaa, mutta Henki tekee eläväksi.” Sana, joka suomalaisessa Raamatussamme ja osassa englanninkielisiäkin käännöksiä on käännetty ´opiksi´ on itseasiassa διδασκαλια [didaskalia] ja tarkoittaa, ´jotakin, mitä opetetaan´ ja voidaan kääntää myös ´opiksi´. Ongelma ei ole (eikä voi olla) opettamisessa, koska Jeesuksen käskyyn mennä (nk. lähetyskäsky) sisältyi ajatus opettamisesta (διδασκω [didaskoo] ´opettaa´). Vrt. Matt. 28:18-20. Jos ongelma on, ongelman syy on opetuksen sisältö, ei itse opetus. Tässä mainitussa Jeesuksen viittauksessa Jesajan julistukseen ongelma on se, että opetus on ihmisten käskyjä, ei Jumalan. Toisin sanoen ihminen pyrkii Jumalan arvovallan turvin julistamaan niin kutsutusti omiaan. Tällaista kunnioittamista Jeesus Jesajan tavoin sanoo turhaksi.

Jesajan kirjan kohdassa, johon Jeesus viittaa on puolestaan ”oppineisuuskammoisten” mieliajatus. Jesaja nimittäin jatkaa sanomaansa seuraavalla ajatuksella:

”– niin minä teen uudelleen tälle kansalle ihmeellisiä, hämmästyttäviä ihmetekoja, ja sen viisaiden viisaus häviää ja sen ymmärtäväisten ymmärrys katoaa. Voi niitä, jotka kätkeytyvät Herralta salatakseen suunnitelmansa, niitä, joiden teot piilevät pimeydessä ja jotka sanovat: ”Kukapa meidät näkisi, kukapa meidät tuntisi!”

Jatkokin istuu Jeesuksen sanaan kuin valettu. Uutta testamenttia – ja sen viittauksia Vanhaan testamenttiin – lukiessa kannattaa muistaa, että fariseukset, kirjanoppineet ja saddukeukset – ja synagogan vuoksi usein myös tavallinen kansa – osasi Vanhasta testamentista pitkät pätkät – ja fariseukset, kirjanoppineet ja saddukeukset Vanhan testamentin tulkintoineen etu- ja takaperin. Näinollen heidän on täytynyt yhdistää asioita toisiinsa etenkin, kun Jeesuksen puhe sisältää suoran tai epäsuoran viittauksen Vanhan testamentin sanomaan.
Jesajan asiayhteydessä olen näkevinäni viittauksen ihmeeseen nimeltä Jeesus ja Hänen tekoihinsa. Jeesus yksinkertaisesti meni yli fariseusten, kirjanoppineiden ja saddukeusten ymmärryksen siitä huolimatta, että ennustusten Messias seisoi ilmielävänä heidän edessään koko ajan eläen todeksi heidän edessään Hänestä kertovia ennustuksia. Kysymys ei siis ollut oppineisuuden ja/tai Vanhan testamentin tietämyksen kritisoinnista sinänsä vaan siitä, että nämä kritisoidut henkilöt eivät viisautensa avulla kyenneet löytämään Kristusta. Perinteinen ja etenkin nk. uskonpuhdistuksen kirkoille ja niistä esiin nousseille herätysliikkeille ja nk. vapaille suunnille yhteinen pohjavire on, että Pyhä Henki kirkastaa/tuo esiin Sanassaan/Sanastaan Kristusta (siitä, kuinka täysin olemme Jumalan varassa asian suhteen ja/tai mikä on ihmisen osuus tässä Kristuksen löytämisessä, on eri kirkoissa ja seurakunnissa eri painotuksia). Uudessa testamentissa näemme esimerkiksi Paavalin ja Pietarin etsineen Vanhasta testamentista Kristusta. Heillä aiempi pohja, Vanhan testamentin tuntemus, oli tässä mielessä oikeassa käytössään.

Have any Question or Comment?

Vastaa

4U SOMESSA

%d bloggaajaa tykkää tästä: