Aukomisapua ongelmaryppääseen +  terävyyttä visioon + (ammattitason valokuvilla) keulaa markkinointiin - LUE LISÄÄ SINULLE TÄRKEÄN OTSIKON ALTA!

Käki ja kananpoika (osa 2 – itse asia)

Edellisessä kirjoituksessani viittasin siihen, mikä saa minut suuttuneeksi, surulliseksi – jopa vihaiseksi. Se, että näen, että asiat eivät mene oikein.

Kirjoitin myös siitä, kuinka rakkautemme, anteeksiantamisemme, toisen posken kääntämisemme ja kaikkien kanssa toimeentulemisyrityksemme voivat olla ylläpitämässä vääriä mekanismeja yhteisöissämme.

Käki

Ensiksi esittelen kuitenkin käen.

Taannoin pidin kirjaimellisesti tujakan puheen kohtaamassani tilanteessa ja totesin, että minua ei saa helposti suuttumaan – ja että näkemäni oli ylittänyt suuttumiskynnykseni moninverroin. Kerroin, että en halua, että kukaan kasvaa niin suureksi, että hänen ympärillään ei ole tilaa toisille.

Suuttumukseni kohosi siitä, että olen nähnyt tämän samaisen asian tapahtuvan monta kertaa – ja suuremmassa mittakaavassa kuin tuolloin näkemäni.

Näinhän käen poikanen toimii: pudottaa lintuemon muut munat/poikaset pesästä ja pulkistuu isoksi käeksi emon ruokittavana.

Valitettavasti uskonyhteisöissämme tapaa silloin tällöin käkiä – ja heidän pesästä pudottamiaan poikasia. Tämän näkeminen saa minut edelleen surulliseksi, jopa suuttuneeksi.

Kananpoika

Nyt esittelen kananpojan.

Myös tämä saa minut surulliseksi, jopa suuttuneeksi: On se vain kumma, että samaan aikaan, kun toivomme, odotamme ja rukoilemme herätystä ja uutta elämää yhteisöihimme, käenpoika saa kaikessa rauhassa toteuttaa pesän tyhjentämismissiotaan ilman kenenkään puuttumatta.

Rakastamme rauhaa, julistamme rakkautta ja toisten kanssa toimeentulemista. Rauha ja rakkaus, toisten kanssa toimeentuleminen kyllä tulee, kun käenpoika saa yksin hallita pesässään – ja pulskistua.

Pesästä pudotetut ovat yhtä arvokkaita kuin käki. Ehkä Herran silmissä vieläkin arvokkaampia, mikäli uskomme Jeesuksen vertauksia 100 lampaasta ja 10 hopearahasta.

Kananpoikia olemme silloin, kun emme puutu asioihin. Emme uskalla, koska pelkäämme. Pelkäämme useimmiten tuota käkeä ja/tai vastakkainasettelua. Emme ymmärrä, että olisi aika tehdä jotain noille pesästä pudonneille ja/tai niille, jotka käki meinaa pesästä pudottaa.

Jos haluat ja/tai englanninkieli taipuu, voit lukea tarinan kananpojasta seuraavasta linkistä: http://academictips.org/blogs/the-story-of-an-eagle-living-with-chickens/ tai suomeksi Face Bookistani, jonne olen sen kääntänyt.

Edellisessä kirjoituksessani viittasin Jeesuksen antamaan tehtävään ja siihen valtuutukseen, joka liittyy sekä tehtävään, että kaikkeen, mitä siitä seuraa.

Ymmärtääkseni Jeesuksen tehtävä oli tehdä kaikista kansoista Hänen opetuslapsiaan, kastaa ja opettaa pitämään kaikki, mitä Hän on käskenyt meidän pitää (Matt. 28: 18-20). Markus liittää tähän vielä evankeliumin julistamisen, mikä on välttämätön edellytys, että opetuslapseksi voidaan tulla.

Opetuslapseuttamiseen ja opetukseen sen perusteella, mitä Uuden testamentin opetuksesta luen, päättelen, että ensimmäiset kristityt ja heidän johtajansa ymmärsivät, että asiayhteyteen liittyi myös asioihin puuttuminen silloin, kun asiat eivät olleet reilassa.

Paavali, Jaakob ja Johannes puuttuivat epäkohtiin. He eivät vaienneet ihmissuhdesotkuista, vaan antoivat ohjeita niiden ratkaisemiseksi. He puuttuivat vallanhaluun ja pyrkyryyteen eivätkä suostuneet antamaan periksi. Ahneuden ja itsekkyyden reitin he halusivat oikaista moneen otteeseen eivätkä he suvainneet väärää opetusta.

Kaikkein vähiten he tukivat mekanismeja, jotka pitivät sotkuja yllä! Valitettavasti olen nähnyt oppia, asemaa tai vaikkapa profetointia (tms.) käytettävän mekanismien pönkittämiseen tai manipulointiin. Opin, aseman (armoitus, virka, millä sitä itse kukin nimittää) tai Jumalan (armo)lahjojen tarkoitus on terve kasvu, ei kasvun tarkoituksellinen manipuloimien haluttuun suuntaan.

Paavali tuo esille terävästi todellisuuden:

Älkää osallistuko pimeyden töihin: ne eivät kanna hedelmää. Tuokaa ne päivänvaloon. (Ef 5: 11)

Missään tapauksessa en tällä halua rohkaista tyranniaan, vaan jämäkkään otteeseen silloin, kun sen aika on.

Kokemuksesta voin sanoa, että silloin jos yrittää kumartaa joka suuntaan, lopulta menettää sillä tavoin itseytensä, ettei tiedä lopulta kuka on. Kaikkein huonoimmin käy, jos suostuu käen kätyriksi. Vaikka kuinka tuntisi olevansa oikea käsi tai vastaavaa, käen lähellä ei ole tilaa muille. Jossakin vaiheessa tila loppuu – kätyriltäkin.

Enminä enempää kuin sinäkään voi käkeä lähteä listimään (se on laitonta). Sen sijaan, kun näemme pudonneet poikaset, on aika sanoa, että teit väärin käkiseni ja auttaa pudonneita. Vaikenemalla osoitamme käelle tukemme.

Todennäköisesti pesässä pulskistuvasta käestä (hän voi olla loukkaantuvaa sorttia, jos kerran kaikki muut edustavat hänelle uhkaa hänen asemalleen tms.) saat väliaikaisen tai pitkäaikaisen ”vihollisen”. Sinä kuitenkin olet tehnyt oman osasi, auttanut pudokasta.

Syitä siihen, miksi emme tee mitään

Syy, miksi sallimme kaiken, on useimmiten syväänjuurtuneessa ajatuksessa rajattomasta rakkaudesta ja sallivasta suvaitsemisesta. Joskus suostumme kestämään tämän vuoksi sietämätöntä käytöstä – kun mielestämme sellaista vain tulee sietää. Ja erityisesti, kun asia ei suoranaisesti kohdistu itseen, on helpompi väistää ja yrittää unohtaa koko juttu.

Edellisessä kirjoitukssani viittasin kertomukseen kotkanpoikasesta kanatarhassa. Kertomuksen idea oli siinä, että kanojen joukossa kotkanpoikanen ei tunnistanut sitä, kuka oikeasti oli. Se ihaili korkealla taivaalla lentävää kotkaa eikä tajunnut, että sillä itsellään oli sama kyky lentää korkealla.

Olen tunnistavanani käenpoikanen-pudokkaat -kuviossa kanamentaliteetin silloin, kun emme uskalla puuttua tilanteeseen.

Puuttumattomuuden taustalla on usein väärä opetus. Erityisesti karismaattisten piirien (sen tunnen parhaiten) sudenkuoppa on opetus auktoriteetista tai voitelusta: Auktoriteettiin eikä voideltuun ei saa koskea. Äärimmillään opetukseen liittyy kylvämisen ja niittämisen laki -opetus, jonka mukaan auktoriteettiin/voideltuun koskevalle käy köpelösti.

Mikäli käkisemme on pesässään auktoriteetti/voideltu -statuksella hän saa auktoriteettinsa/voitelunsa perusteella tehdä ihan mitä vain. Sinisilmäisimmät ja hyväuskoisimmat pitävät toimintaa Jumalan johdatuksena – etenkin, jos asia on puettu profetiaan tms.

Omakohtaisesti jouduin takavuosina profetialla höynäytetyksi. Olin tilanteessa, jossa pohdittiin tulevia puhujavalintoja. Olin henkilökohtaisesti ja myöskin muiden kyseisen julistajan tilaisuuksissa olleiden kanssa kokeneet itsemme melkoisen siunatuiksi edellisissä tilaisuuksissa. Ihmiset olivat pyytäneet rikkeitään anteeksi toisiltaan. Ilmapiiri oli puhdistuneen raikas. Sain puhelun eräältä henkilöltä, joka kertoi puhujaa koskevan ”näyn”. Soittajan mukaan arvostettu profeetta oli nähnyt puhujan silmissä suden. Sydän verillä otin kännykkäni ja soitin puhujalle: ”Olen pahoillani. Emme voi sinua enää ottaa seurakuntaan.”

Jälkikäteen pohdin kovasti sitä, miksi ihmeessä en uskaltanut asettua sanomaan sanastani tuolle soittajalle. Miksi tottelin mukisematta? Varmasti siksi, että minuun oli iskostunut syvälle juuri mainitsemani auktoriteettien/profeettojen diplomaattinen koskemattomuus -opetus. Minun piti alistua auktoriteetin alle. Enkä – sitäpaitsi – pitänyt itseäni mitenkään ”profeetallisena”, että olisin uskaltanut sanoa juu/ei tuohon nk. profetiaan. Epäilen kovasti profetian olemassaoloa. Luulen, että profetia oli se tunnussana, joka sai minut toimimaan halutulla tavalla. Myöhemmin, asioita pohdittuani, pyysin julistajalta anteeksi selkärangattomuuttani. Samoihin aikoihin minulle valkeni toista kautta syy, miksi soittaja oli niin kovasti sudesta nyreissään. Tämä ”susi” osui puheessaan naulan kantaan tämän soittajan elämää koskeneessa asiassa.

Have any Question or Comment?

One comment on “Käki ja kananpoika (osa 2 – itse asia)

Vastaa

4U SOMESSA

%d bloggaajaa tykkää tästä: