Käsissäni on kulunut Pieni kirja Jumalasta. Käteenmahtuvat 105 sivua Tuomo Mannermaan1) tekstiä. Pieni kirja – paljon pohdittavaa. Yliopiston tenttikirja muuten. Osoitus siitä, että yliopistomaailma ei välttämättä tee kuivaa, hengetöntä teoreetikkoa eikä kaikkeen kriittisesti suhtautuvaa, Hengen elämän torppaavaa ilonpilaajaa. Näin olen joskus kärjistäen kuullut väitettävän.

Arvioiva asioiden käsittely kuuluu asiaan. Se ei kuitenkaan sulje pois esimerkiksi henkilökohtaista uskoa. Päinvastoin – niin kuin olen kirjoituksissani todennut – tuo arviointi on tarpeen myös uskonelämässämme.

Välillä on tarpeen nyppiä rikkaruohoja, karsia kuivia oksia tai ylimääräisiä versoja, jotta sadosta tulisi suurempi. (Vrt. Joh 15)

Mannermaa viitaa illuusioon, joka voi vallata ihmisen. Uskoon liittyvänä tämä illuusio on lähellä esimerkiksi silloin, kun usko, Jumala tai pyhä pyritään valjastamaan itsekkäisiin tarkoitusperiin.

”Tässä kuvassa olemme itsellemme jumalia ja käytämme Jumalaa ja lähimmäistämme itseämme varten.”

Tämä pyrkimys on lähellä jokaista; narsismissa se näkyy erityisen kärjistyneesti.

Raamatun punaiseksi langaksi on nimitetty Jumalan rakkauden pelastussuunnitelmaa, joka tulee esille ensisivuilta viimeisiin lehtiin saakka. Toinen lanka Raamatussa on ihmisen raadollisuus – ja (näin sen itse näen) itsekkyys: Minä, minulle, minun – viis muista. Tämä näkyy Eevan ja Adamin ”tavoitteeellisuudessa”. Ensin he tavoittelivat kiellettyä – itselleen, sitten yrittivät selvitä episodista ehjin nahoin syyttelemällä muita – toisiaan ja käärmettä.

Jumalan suunnitelma ja käsky ei ollut itseviha tai itsensävähätteliminen. Päinvastoin nk. rakkauden kaksoiskäsky kehottaa rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseä.

Ehkä sen ongelma onkin siinä, että jostain kumman syystä meidän on hankala uskoa Jumalan rakastavan meitä.

Mannermaa lainaa Lutheria:

”Missä taas vallitsee epäilys (toisen rakkaudesta),siellä etsitään, mikä olisi parasta. — Kuitenkin tällainen ihminen kulkee raskaalla sydämellä ja on syvästi haluton. Hän on ikään kuin vangittu, enemmän kuin puoleksi epätoivoinen ja hänestä tulee kaiken lisäksi usein narri.”

Pyöreät 500 vuotta (tai Raamatun tekstejä ajatellen 2000 vuotta) eivät ole kovin paljon sanomaa meistä etäännyttäneet.

Siitä, että emme jaksa uskoa (Jumalan tai ihmisen) rakkauteen, näyttää olevan seurauksena se, että alamme päättelemään ja laskelmoimaan itsekkyydestämme lähtien. Tämä lähtökohta johtaa varsin todennäköisesti ongelmiin. Stressiin, sanoisimme aikanamme.

Eikä tämä ole aina omaa syytämme.

Olen kirjoittanut paljon narsistisesta persoonallisuudesta (tai narsisteista, riippuu, onko diagnoosia vai ei). Narsistisuudella persoonallisuushäiriönä tai jo pelkkänä piirteenä tai taipumuksena on taipumus vetää myös ympäristöä samaan suohon.

Ihmisinä toimimme osittain tiedostamatta ja nk. intuition varassa. Narsisti osaa käyttää piiloviestintää taitavasti. Hänellä on taito saada viesti perille hienovaraisesti, jopa niin että emme järjellisesti niitä prosessoi. Esimerkkikertomukset toimivat melkein yhtä tehokkaasti kuin, jos uhka kohdistuisi meihin. Ehkä joskus jopa tehokkaammin, koska jos uhka kohdistuu meihin, ainakin osa meistä tajuaa ottaa kaksi askelta taakse.

Narsistissa (tai narsismiin taipuvaisessa) henkilössä rakkauteen ”uskomattomuus” näkyy nimenomaan tuona laskelmointina. Narsisti pyrkii täyttämään rakkaustyhjiön omistamisella ja esineellistämisellä.

Edellisessä kirjoituksessani kirjoitin yhden episodin tuosta oudosta omistamishalusta. Narsistin jakeluun ei mene se, että myös hänen ulkopuolellaan on elämää eikä hänellä ole oikeutta kuristaa ympäristöään ja sen ihmisiä henkisesti (ja jos kyseessä on hengellinen viitekehys) hengellisesti hengettömiksi eikä hänelle mene jakeluun se, että hänellä ei ole oikeutta leikkiä Jumalaa tai suurta johtajaa, jonka pillin mukaan maailma pyörii.

Kunpa tajuaisimme sen, että olemme Jumalan rakastamia semmoisina kuin olemme!

Joskus Jumala vääntää siitä mallia rautalangasta – tai tuon alussa mainitsemani karsimisen kautta.

”Jumalan on tarkoitus särkeä kuva, jonka uudestaan ja uudestaan muodostamme itsestämme ja joka ohjaa tahtovaa rakkauttamme.”

Huomaathan: jonka muodostamme. Rakkaudessa, tavoitteellisuudessa tai kuvassa ei ole mitään väärää. Siinä on, jos kuva on ”oma keksintömme” eikä se kuva, jonka Jumala haluaisi sen olevan. Kuva on illuusio, joka aiheuttaa kärsimyksen toisille ja itsellemme.

Tämä illuusio voi olla narsistinen halu pitää kiinni – tai sitten narsistin lähipiirin illuusio, kuva siitä, että narsistinen rakkaus on oikeaa, jopa tavoiteltavaa rakkautta. (Miksi muuten sellaiseen mukautuisimme?)

Silloin kun illuusio hajoaa tuhansiksi sirpaleiksi, maailma tuntuu romahtavan.

Katselen sirpaleissa otoksia elämästäni ja pohdin uskomattomia kuvia ja sävyjä, joita siinä on ollut ja saatan sanoa: ”Mikä sotku!” Usein sotkun suuruuden hahmottamine vie aikaa, vuosiakin.

Tuossa särkyneisyydessä(kin) takana on Jumalan rakastava teko. Perinpohjainen särkyminen on tarpeen, että tajuan eheytymisen tarpeen ja että voin tulla eheäksi.

Mannermaan sanoin:

”Jumala kohtaa ihmisen siellä, missä tämä todellisuudessa on ja missä Hän itse Kristuksessa on: alhaalla, ihmisen hulluudessa, heikkoudessa, murtuneisuudessa, synnissä ja helvetissä.”

Kirjoitinkin yllä, että narsistille ei asia tahdo mennä jakeluun.

Jospa menisi meille, heitä (tai kyseisenlaista käytöstä muutoin) kohdanneille, että oppisimme tuntemaan Jumalan rakkauden.

Paavalin sanoin:

Rukoilen, että hän sanomattomassa kirkkaudessaan hengellään vahvistaisi ja voimistaisi teidän sisäistä olemustanne. Näin Kristus asuu teidän sydämissänne, kun te uskotte, ja rakkaus on elämänne perustus ja kasvupohja. Silloin te kykenette yhdessä kaikkien pyhien kanssa käsittämään kaiken leveyden, pituuden, korkeuden ja syvyyden, ja voitte tajuta Kristuksen rakkauden, joka ylittää kaiken tiedon. Niin Jumalan koko täyteys valtaa teidät. (Ef. 3: 16-19)

Mannermaan sanoin:

”Rakkauden vapaus ja varmuus on kaiken ahdistuneen rajoittumisen vastakohta.”

Olemme vapaat rakastamaan Jumalaa ja lähimmäistämme kaikesta mielestämme, voimastamme ja sydämestämme.
__________________________________________________
1) Tuomo Mannermaa on Helsingin yliopiston ekumeniikan professori emeritus ja yksi kansainvälisesti tunnetuimpia Luther-tutkijoita. Hän on opettanut Helsingin yliopistossa sosiaalietiikkaa, systemaattista teologiaa ja ekumeniikkaa.

Mannermaan teos Pieni kirja Jumalasta valittiin vuoden 1995 kristilliseksi kirjaksi.

About the Author

Pauliina Kuikka ()

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: