Skip to content

Hämmennyksestä luottamukseen

Tuoreimmille lukijoilleni tiedoksi (ja muille entisen toistoksi): Tekstini kumpuavat kokemuksistani ennen muuta hengellisessä ja karismaattisessa viitekehyksessä. Siellä olen viettänyt tähän astisen elämäni toisen puolikkaan. Tähän puolikkaaseen mahtuu myös narsisteja ja narsismiin taipuvaisia yksilöitä.

Narsismiin tutustuminen syksyllä 2007 Eheytymisseminaarissa sai aikaan ketjureaktion, jossa aloin tunnistamaan ongelmia ja niiden syitä elämänpiirissäni. Ensimmäinen herääminen tapahtui sen suhteen, että tajusin, että narsismin (tai sen toisten ”rotujen”, kuten antisosiaalisen luonnehäiriön) kanssa ei ole leikkimistä. Toinen herääminen oli se tiedostaminen, että usko tai uskonyhteisö ei ole tae sille, etteikö tuommoista löytyisi niiden sisältä tai liepeiltä. Heille erinomainen ”koti” on hengellinen yhteisö, koska se tarjoaa melkoisen vapaan väylän vaikuttaa ihmisiin – vaikka sitten Jumalaan, Pyhään Henkeen, Raamattuun, auktoriteettiin, jne. vedoten. Myöhemmin olen tajunnut, että ensimmäinen kohtaamiseni näitten ”repolaisten” kanssa on ollut lapsuudessani ja nuoruudessani. Siinä ehkä suuri syy suojattomuudelleni. Tavallaan olin tottunut tuollaiseen ja pidin narsismiin liittyviä oikkuja normaaleina elämään kuuluvina koukeroina.

Tätä taustaa vasten peilaan teksteissäni moniakin ilmiöitä – usein sen vuoksi, että näiden silmiin osuneiden ilmiöiden taustalla pilkistää jotakin tuttua.

Seuraavassa yksi esimerkki ”herätyksen airuiden” seurassa. Vrt. kirjoitukseni Onko minulle paikka? http://pauliinakuikka.wordpress.com/2013/04/24/pilarin-taakse-piiloon/

Vieläkin on tuoreena mielessäni fiiliksistä päällimmäinen: hämmennys. Ajatuksen pukee nuorekkaaseen ilmaisuun: ”Nämä tyypit tuntuvat puhuvan asiaa. Silti tässä mättää jokin!”

Se ”mättävä jokin” oli viestin ristiriita sen välillä
– mitä sanottiin ja sen välillä mikä oli sanatonta viestintää (ilmeitä, eleitä, reaktioita) sekä sen välillä
– mitä sanottiin ja sen välillä mitä annettiin ymmärtää rivien välissä.

Kirjoituksessani Kirous, maine ja keisarin uudet vaatteet http://pauliinakuikka.wordpress.com/2013/04/26/kirous-maine-ja-keisarin-uudet-vaatteet/ kuvasin tätä seuraavasti:

Meille on hereille ravistelleiden kokemusten keskellä kasvaneet sisäiset tuntosarvet, tapa/kyky kuulostella ja tunnustella ympäristöämme. [Ai niin, eihän niin saisi tehdä – kuulostella ja tunnustella… Opetuksen mukaan pitää VAIN ottaa vastaan…?!] Välttämättä sanat eivät kerro kaikkea. Opetus voi päällisin puolin olla kunnossa. Viestit tulevat rivien välistä ja ovat usein ristiriidassa pääviestin kanssa.

Toisaalta tarjotaan armoa ja iloa – Toisaalta edellytetään sitä; Toisaalta puhutaan ilosta – Toisaalta julistajan naama on peruslukemilla; Toisaalta puhutaan, että rakkaudessa ei ole pelkoa. – Toisaalta näytetään pelkäävän jotain (esimerkiksi kritiikkiä); Toisaalta puhutaan siitä, että asiat ovat Jumalan käsissä. – Toisaalta ollaan hyvinkin hanakoita tarttuman “lihan käsivarteen” asioiden ratkaisemiseksi. Jne

Viittasin myös ongelmaan, jonka kohtaamme näissä yhteyksissä: Tuntuu, että olemme outoja vastarannankiiskiä, kyvyttömiä vain ottamaan vastaan ja uskomaan,… Saattaapa puhuja puheessaan suorastaan mainita sen, että Pyhää Henkeä ei pidä sammuttaa – ja ääritapauksissa liittää kriittisen asenteen Pyhän Hengen pilkkaan ja/tai uskonnollisuuden henkeen (henkivaltaan).

Koska usein tällainen tarkkailija on joukossa vähemmistönä, hänelle voi tulla epävarma tuntu, että on erehtynyt, koska kaikki muut sanovat “amen” ja tuntuvat olevan jutussa täpöillä mukana.

Kysymys on usein siitä, että nuo muut ovat ”vakkarikävijöitä”, jotka ovat joko omaksuneet opetuksen suineen, päineen, korvineen – tai ovat ainakin omaksuneet sen, kuinka pitää toimia, jotta saa hyväksyntää.

Haluan toistaa

Voin sanoa, että Jumalan voitelu ja/tai se, mitä Jumala haluaa antaa, EI KATOA terveen tarkastelun alta. Se, kuka Jumala on ja mitä Hän haluaa antaa, kestää terveen tarkastelun.

Jumalan rakkaus synnyttää luottamuksen, jonka avulla voimme avautua Hänelle ja sille, mitä Hän haluaa antaa.

Tämä ei merkitse sitä, että meidän pitäisi antautua jonkin hengellisesti viurahtaneen käsien alle rukoiltavaksi tai sanojen ruoskittavaksi. Välttämättä se, mitä ihminen puhuu, ei ole sitä, mitä Jumala haluaa antaa.

Esimerkiksi hämmennys tai outo, epämääräinen syyllisyys, ei ole Jumalan antia. Silloin(kin), kun Jumalan antama sana ojentaa ja osoittaa poikkeaman, se AINA osoittaa myös tien ja ratkaisun.

Kristuksen omina ja häneen uskoen voimme rohkeasti ja luottavaisina lähestyä Jumalaa.

(Ef. 3:12, KR. -92)

Luottamusta ilmaiseva sana edellä mainitussa Raamatun kohdassa pohjautuu sanaan, joka tarkoittaa ´luotettavaa; jota kuta, joka on (esimerkiksi käytöksellään tai toimillaan) ansainnut luottamuksen´. Luottamus syntyy siitä, että uskomme ja havaitsemme Jumalan luotettavaksi.

Tällaisen uskon ääreltä on itselleni löytynyt koti.

Psalmin 131 sanoin:

”–olen löytänyt rauhan, mieleni on tyyni. Niin kuin kylläinen lapsi lepää äitinsä sylissä, niin on minun mieleni levollinen.”

Jatkan aihepiirin käsittelyä teemalla ”Haavoittunut usko ehe(ämmä)ksi”.

Sitä ennen ”juhlimme” huomenna sunnuntaina 400. julkaistua artikkelia 🙂 Kiitos siitä Herralle – ja myös liikkeelle tuuppineille tilanteille ja taustapeililleni (ilman teitä blogia ei olisi – vaikka ihan helpolla emme ole päässeet (ja toisiamme päästäneet) – nimenomaan nämä kokemukset ovat olleet uskoni ja ajatteluni terävöittäjiä) Kiitos myös lukijoilleni.

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: