Onko minulle paikka?

Onko minulle paikka?

”Onko kirkossa paikka minulle, joka en kykene liittymään perinteiseen uskonpuheeseen, enkä tunne rauhaa tai iloa näitä uskon salaisuuksia pähkäillessäni? Minulle, jolle yksinkertaiset totuudet ovat kaikkea muuta kuin yksinkertaisia? Minulle, joka en tunne taivasikävää, vaan pelkkää puhdasta tämänpuoleista elämänikävää?

Ja silti, kaiken epäuskoni keskellä en voi kuvitellakaan eläväni vain omassa varassani, ilman Jumalaa, ilman Kristusta, ilman armoa. Onko minulla lupa kantaa kristityn nimeä, saanko kuulua Kristuksen kirkkoon ilman uskoa taivaaseen ja helvettiin, ilman vahvaa luottamusta, keskellä kaoottista epämielenrauhaa?” (Kirkko Suomessa FB-sivu)

Joistain kommenteista päätellen teksti herätti voimakkaita tunteita. Kommenteissa todettiin, että KYLLÄ helvetti on ja KYLLÄ vain uskon kautta pääsee taivaaseen. Voimakkaan kannanoton keskellä ei välttämättä huomaa sitä, MISTÄ tuo teksti oikeasti puhuu. Se EI ota kantaa kysymykseen, onko helvetti olemassa eikä mitätöi uskoa.

Tekstissä on painotus ”kirkossa”. Teemani äärellä tarkastelen kuitenkin asiaa hieman toisesta näkökulmasta. Laittaisin tuohon kirkon paikalle vaikka ”julistuksen äärellä”. Ainakin minä löydän riveiltä kuulijan, joka miettii julistuksen äärellä, että hän ei koe, tunne tai usko niin kuin odotetaan. Kuulija tuntee itsensä vieraaksi ja kysyy, onko hänellä tässä vieraudessaan koti Jumalan luona.

Jälkikäteen olen joutunut jyvä jyvältä ja akana akanalta seulomaan niiden piirien opetusta, joissa olen runsaasti aikaa viettänyt matkan varrella viettänyt.

Seuraava oli yksi bravuureista:

”Tehkää siis parannus ja kääntykää, että teidän syntinne pyyhittäisiin pois,
että virvoituksen ajat tulisivat Herran kasvoista–” (Apt. 3: 19, 20a)

Itse asiassa vasta menneellä viikolla tajusin, että kohtaa käytettiin irrotettuna asiayhteydestään. Alunperin kohta kohdistettiin juutalaisille, jotka olivat kovin vastenhakoisia hyväksymään Jeesusta Messiaana ja Vapahtajana. Kun tuota kohtaa itse kuulin, se kohdistettiin seurakunnalle, jotka kaikki olivat yhteisön opillisen kannan perusteella nk. uskovia. Heräteltiin heränneitä, vaikka olisi pitänyt auttaa heitä eteenpäin päivässä.

Muutama vuosi myöhemmin hätkähdin omituista olotilaani: Minulla ei ollut jatkuva syyllinen olo. Parannuksen tarve tuli, jos töppäsi; koko aikaa se ei ollut ”päällä”. Olen nyttemmin törmännyt opetukseen, joka on kuulemani sukulainen, vaikka edustaa tavallaan toista ääripäätä. Tuo opetus ei ole ”lain alla”, vaan (suusanallisen korostuksen mukaan) armon alla.

Mestarisuoritus on se, että armosta onnistutaan tekemään ansio ja laki! Sanalla sanoen: sekasotku. Toisaalta puhutaan Kristuksen tuomasta vapaudesta (ilosta, voitelusta tai (elin)voimasta) – toisaalta syyllistetään ihmistä, jos tämä ei koe tuota vapautta (iloa, voitelua tai (elin)voimaa). Syyllistäminen voi olla niin hienosyistä ja opetukseen upotettua, että sitä ei heti edes huomaa.

Ne jotka minut tietävät, voivat kertoa, että asioiden pitää olla todella hullusti, jos hymy ei näyttäydy ainakin muutaman kerran päivässä. Tämä on hyvä muistaa seuraavan kertomuksen taustaksi:

Olin mieheni kanssa ihan silkasta mielenkiinnosta herätystä markkinoivassa tilaisuudessa. Olin ihan avoimella mielellä liikenteessä. Kaiken kaikkiaan ilmapiiri oli erittäin hämmentävä ja vei hämilleen, jopa tarkkaileviin asemiin, kysymään: Mikä ihme porukka tämä oikein, on kun suhtautuu vieraisiin kuin vakoojiin. Perusoletuksena se, että teemme heille jotain kelmiä. Hämmentävä ilmapiiri vei naamani peruslukemille – enkä takuulla osannut oikeassa kohdassa sanoa ”amen” enkä kohottaa käsiäni ylistykseen. Kaiken lisäksi mukanani ei ollut Raamattua niin kuin muilla (olin unohtanut sen muasta pois). Ratkaisin tilanteen tekemällä muistiinpanoja opetuksesta; Raamatun lainaukset olivat tutuista tutumpiakin. Saarnaajan suusta tuli täyslaidallinen tekstiä, jossa ilottomuuden ja ”vapaudettomuuden” ”vikatilaan” etsittiin syytä uskonnollisuuden/arvostelun/kontrollin hengestä, synnistä, Jumalan Sanan vääristämisestä, jne. samaan aikaan, kun korostettiin vapautta ja iloa kristityn standarditilana.

Loppuhuipennus tapahtui nk. rukouspalvelussa, jossa saarnaaja tivakasti (!) sanoi, että hän ei puolestani rukoile. Toinen pastoreista totesi: ”No, nyt et saa viisauden ja tiedon sanoja.” Seuraava kokemus oli erikoisin laatuan. Odottaessani silmät kiinni rukousta koin jotain merkillistä (seuraavat sanat ovat ainoat, jotka löydän kuvaamaan sitä): ”pimeä hiljaisuus” tuntui laskeutuvan mieleeni. Tuossa pimeyden tunteessa oli jotain kylmää ja kuvottavaa. Pastorin suusta pääsi naurun tyrskähdys ja hän sanoi: ”Hassua, Pyhä Henki ei anna minullekaan lupaa rukoilla puolestasi.” Avasin silmäni ja kysyin: ”Voitteko kertoa syytä siihen, miksi koette näin?” Toinen heistä totesi: ”Pyhää Henkeä on toteltava.”

Raamattua tuntevalle tuollainen vihjaus oli vähintää raju: Jumala vaikeni Saulin kohdalla sen vuoksi, että tämä oli etsinyt tietoa hinnalla millä hyvänsä. Kysymys oli vakavasta asiasta.

Minut ”tuomittiin” ensiksi tuohon henkivaltojen vaikutukseen sen vuoksi, että naamani ei tosiaankaan ollut ratkiriemukas ja toiseksi ”Pyhän Hengen” vaikenemiseen: Pyhää Henkeä on toteltava. Koko juttu paketoitiin siihen, että (kyseisenlaisessa provosoivassa) saarnaamisessa vaikuttaa voitelu toisin kuin puhumisessa.

Ehkä lähtöni jälkeen käytiin sananvaihto: ”Ha-haa, Pyhä Henki otti tuon naisen kiinni…” Vähemmän elämää nähneenä olisin voinut oikeasti huolestua hengellisestä tilastani. Tässä tilanteessa ajatuksiani selville vesille saattaessani minulla oli hyvin selkeä käsitys siitä, että Pyhä Henki tosiaankaan ei toiminut/toimi tuolla tavoin.

Jos/kun Pyhä Henki saattaa ihmisen kasvokkain synnin ja parannuksen tarpeen kanssa, Hän näyttää ensin synnin ja sitten tien vapauteen Kristuksen kautta. Hän ei koskaan etsijää jätä tuommoiseen tilaan/tilanteeseen kuin nämä hengellisen kentän sankarimme olivat valmiit jättämään – kaitenkin sen takia, että naama/tyyli ei miellyttänyt.

Minulle ja miehelleni ei löytynyt paikkaa tuollaisten odotusten keskellä – Jumalan sylistä kuitenkin löytyi. Se on tärkeintä.

5 kommenttia




  1. Jaaha, että sinullakin tämmöinen kokemus. Tervetuloa kerhoon. Näyttää siltä, että tietyissä hengellisissä piireissä käytetään tätä ”emme rukoile puolestasi” tekniikkaa painostus- ja kostokeinona niitä kohtaan, jotka eivät jollain tavalla johtajistoa miellytä. Minun puolestani ei kuulemma voitu rukoilla, koska olin ”katkeruuden hengen vallassa”. Se katkeruus oli ilmennyt sillä tavalla, että olin kyseenalaistanut opinkappaleen, että vain miehet voivat olla johtajia. Kosto siitä tuli sitten siinä; oli aika noloa koko seurakunnan edessä jäädä ilman rukousta kun kaikki muut ympärilläni suurieleisesti siunattiin. Myös Rainer Friman kertoo kirjassaan Pakkolasku armoon, kuinka häneltäkin evättiin rukous koko seurakunnan edessä. Kokemuksesi ei siis ole ainutkertainen.

Vastaa