Karismaattisuus kirous vai siunaus?

Ongelman muodostaa tilanne, jossa kristillisyyteen sujahtaa sellaista, minkä ei sinne lähtökohtaisesti katsota kuuluvan. Tätä kuuluvuuden ja kuulumattomuuden rajanvetoa on jouduttu käymään kristinuskon syntyajoista lähtien ja kysymään: Mikä on raitista, mikä ei; mikä kuuluu kristinuskoon, mikä ei.

Johanneksen kirjeissä on nähtävissä yksi rintamasuunnista, joiden edessä ensimmäiset kristilliset johtajat joutuivat tekemään töitä, että lauma pysyisi kasassa eikä hämmentyisi tiedon ja viisauden nimissä kulkevan opetuksen edessä: gnostilaisuus, jonka sukulaisia ajassamme on new age -väritteinen opetus.

Olen perin juurin tutustunut yhteen variaatioon, joka tämän vääränmoisen siivilöinnin seurauksena on vaarassa sujahtaa karismaattisuuteen, sinänsä hyvään, oikeaan ja Raamatusta kumpuavaan ajatukseen, että ylösnoussut Kristus jatkaa toimintaansa kirkossaan/seurakunnassaan. Tämä todellisuus perustuu siihen, että Kristus on luvannut Sanassaan antaa meille toisen Puolustajan, Pyhän Hengen ja että Hän on luvannut Pyhän Hengen kirkastavan Häntä, Kristusta.

Uuden testamentin todistus ja kirkkohistoria kertoo, että Pyhän Hengen virvoittava vaikutus on ollut siunauksena siellä, missä se on saanut tilaa. Lähtökohtaisesti karismaattisuus on siunaus, ei kirous.

Kokemukseni perusteella voin todeta, että mikä tahansa hyvä ja rakentava asia – kuten myös usko ja erilaiset uskonkäsitykset – voivat tulla vastakohdikseen, jos/kun niitä aletaan muokata omiin tarkoitusperiin sopiviksi ja käyttää ihmisten ohjailuun ja manipulointiin. Tällaisen uskon tarkoitushakuinen ja kaukaa viisas markkinointi saattaa saada aikaan, että havaitsemme vain näennäisesti rakentavat seikat ja tulemme ”niellaisseeksi” joukon seikkoja, jotka eivät uskomme ja elämämme kannalta olekaan rakentavia, vaan pidemmän päälle tulevat taakoiksi.

Seuraavissa kirjoituksessani paneudun 1. Johanneksen kirjeen opetuksen perusteella muun muassa otsikolla Erityisen voitelun lähettiläät

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: