Nimeltä tunnettu

Nimeltä tunnettu

Mieheni Arto on kertonut lapsuudestaan hupaisaa tarinaa. Arto, 6 v., tuijottaa vierasta miestä silmät tapillaan ja pohtii, mistä ihmeestä tuo mies tietää hänen nimensä, vaikka ikinä ei ole Arto-poikaa tavannut. Artolle ei tullut mieleenkään, että hänellä on yllään isän ostama paita, jossa lukee Arto.

Itselleni kävi samaan tapaan yli 18 vuotta sitten. Odotin esikoistani, Paavoa. Olin raskauden alkuaikana huonovointinen, ja aloin itkemään, jos joku sanoi vaikka ”kissa”. Noina kuukausina matkustin kaksi kertaa kuukaudessa väliä Hanko-Pohjois-Karjala teologian opintojeni vuoksi. Matka kesti huikeat 8-9 tuntia. Matkaan sisältyi pitkä odottelu Helsingin rautatieasemalla keskellä yötä.

Eräänä tällaisena Helsinki-etappiyönä tunsin itseni surkeista surkeimmaksi otukseksi maailmassa. Ajatukseni olivat tyyliin: ”Kukaan ei ainakaan minusta näe, että olen uskossa.” Yöllä asemahalli on luonnollisesti huomattavasti tyhjempi kuin päivällä. Kuulin hallin toiselta puolen sanottavan: ”Rauhaa.” Sanat oli osoitettu minulle, matkalaukkujeni päälle majoittuneelle ”surkimukselle”. ”Rauhaa”, vastasin. Luokseni käveli iäkäs nainen, jolle totesin: ”Tervehdyksestä päätellen olette uskossa. Niin olen minäkin.” Arvaatkaapa, mitä nainen sanoi. Hän sanoi: ”Sinusta näkee sen.”

Kaiken huipuksi selvisi, että nainen on ruotsinkielinen. Hänen suomen sanavarastonsa oli suppea…mutta mikä rohkaisu hänen ”rauhansa” minulle olikaan!

Tajusin, että minut tunnetaan Jumalan lapseksi, Paul(iin)aksi, vaikka oloni olisi kuinka surkea tahansa.

Seuraavissa kirjoituksissa tarkastelen Jumalan ”kaikkituntevuutta” Jumalan lapsen näkökulmasta.

Vastaa