Kapeikko

Kapeikko

Minulta on kysytty oppini perusteita sitä, mihin oikein uskon. On kysytty myös, mitä olen muista mieltä. Mitä ajattelen kasteesta tai Pyhästä Hengestä – ja mitä ajattelen siitä, mitä muut näistä asioista ajattelevat. On kysytty, mikä on oppini seurakunnasta – ja myös sitä, mitä ajattelen muiden ajattelemisista.

Olen toki valmis kertomaan oman näkemykseni ja ottamaan kantaa muidenkin näkemyksiin, peilaamaan omaa näkemystäni muiden näkemyksiin. Keskustelemaan – tarpeen tullen muuttamaankin näkemystäni.

Tuomariksi, erotuomariksi enempää kuin oikeudenkaan tuomariksi, en halua asettua. Haluan tarjota aineksia pohdintaan ja keskusteluun aineksia, en mestaroida, en tuomaroida.

Olen tavannut niin hengellisessä kentässä kuin sen ulkopuolellakin ihmisiä, joilla on koko ajan vianhakuskannaus päällä. Välillä skanneri on kalibroitu liian herkälle. Se ei tunnu ymmärtävän/sisältävän normaalia vaihtelua.

Kun välivaihe jää päälle

Olen ollut näkevinäni hengellisessä kentässä haavoittuneiden kohdalla seuraavat vaiheet:
1) Opillinen kapeikko.
2) (Myönteisessä tapauksessa) Avartuminen.

Kapeikkovaihe on normaali, asiaankuuluva, välivaihe. Sen tehtävä näyttää olevan hahmottaa ja selittää tapahtunutta. Kapeikkovaiheessa tapahtuu rajanvetoa kenttään, jossa haavoittuminen on tapahtunut ja kenttään, jossa haavoittunut parhaillaan elää. Koska hengellisyys on ollut ja on tärkeä osa elämää rajanvetoa tapahtuu myös tulevaisuuden suhteen. Kapeikossa etsitään myös tulevaisuuden suuntaa: Mihin tai millaiseen hengellisyyteen uskaltaa liittyä? Vaarana on tuohon kapeikkoon juuttuminen. Sen ei ole tarkoitus jäädä ”päälle”. Ideaalista olisi, että uudestaan löytyisi luottamus elämään ja Jumalaan – ja sitä kautta joustonvaraa normaaliin vaihteluun.

Oikeaoppista ilmatorjuntaa?

Opillisuus on ihan hyvä juttu. Opitonta uskoa on vaikea kuvitella. Olen useassa mutkassa korostanut sitä, että opittomana itseään pitävällä on oppi – samaan tapaan kuin ateistilla uskonsa Jumalaan (usko, ettei Jumalaa ole).

Oppi on siinä hyvä, että osaamme itsellemme ja muille perustella sen, mihin uskomme. Oppi antaa meille turvaa. Liian tiukasti rajattuna se voi kuitenkin ahdistaa meidät hyvin kapeaan tilaan: Torjumme ympäriltämme kaiken mahdollisen. Huvittava esimerkki vuosien takaa Harri Heino suomalaista uskonnollisuutta kuvaavasta kirjasta: Totuuden ystävät supistui lopulta vain yhden henkilön liikkeeksi. Totuus rajautui niin kapeaksi, että siihen sopi vain yksi – oikea totuuden ystävä.

Oikeaoppinen oppi voi alkaa ampua kaikkea liikkuvaa, rajoittaa pahimmillaan omienkin liikkumista. Sallittu alue on hyvin pieneksi rajattu. Liikkumavaraa ei juuri ole.

Olen kirjoittanut aiheesta 2011 seuraavasti:

http://pauliinakuikka.wordpress.com/2011/06/18/yhteytta-vai-ykseytta/

http://pauliinakuikka.wordpress.com/2011/01/11/avartukaa-tekin/

Lainaus artikkelista Avartukaa tekin:

”Liikehdintä syntyy usein vastavoimana jollekin epäkohtana koetulle. Haasteena on, että korostus ikään kuin voi “jäädä päälle” ja saada yksioikoisia tai yksipuolisia muotoja. (Liian) usein tähän liittyy myös “suppeanäköisyys”: uskon aitous liitetään pelkästään omaan liikehdintään:

“Omat korostukset, tavat ja perinteet ovat saattaneet tulla muuriksi, joka on sulkenut tien uusilta tulijoilta.”

Paavalin sanat haastavat meidän Jumalan “pallolaajennukseen” sydämissämme – että sydämemme säilyisi oikealla tavalla avarana näkemään Jumalan työ ympärillämme kristikunnassa ja suostumaan myös siihen, että Jumala tänäkin päivänä voi ja haluaa Sanansa ja seurakuntansa/kirkkonsa kautta synnyttää aitoa elämää siellä, missä se näyttää puuttuvan. Tätä elämää Hän voi synnyttää myös meidän kauttamme!”

Vastaa