No Comments

Uskon tuohon ”asemointiin” Kristuksessa. Me emme ole kristittyinä pahojen rukousten, kirousten, pimeyden, tms. heiteltäviä räsynukkeja. Tällaisten (tai muidenkaanlaisten) uhkausten ei ole tarkoitus pelotella meitä ja/tai saattaa meitä perääntymään. Jumala ei ole noiden uhkausten, rukousten, pimeyden, tms. takana… Tuollaisiin rukouksiin tms. on turha ainakaan Jumalalta mitään tulitukea odottaa. Siinä mielessä ihmiset ovat tuollaisten outojen missioidensa kanssa ilman Jumalaa.

Eilen kirjoitin demonifobiasta tätä fobiaa opettavien ja opetusta kuunnelleen näkökulmasta. Ydinajatukseni on aiheen äärellä: Oikean lääkkeen löytäminen edellyttää oikeaa diagnoosia. Muutoin apua ei tule – ja ”tauti” voi vain pahentua.

Näin usein käy silloin, jos demoneita aletaan metsästää sieltä, missä niitä ei ole. Äärimmäinen demoniopetus ahdistaa ja lietsoo turhaa örkkipelkoa. Tärkeää on tiedostaa, että Jeesus on pimeyden voittaja. Me Hänen seuraajinaan olemme osalliset tuosta voitosta.

Tämän voiton tiedostaminen ei kuitenkaan saa ajaa meitä turhiin sotiin pimeyden kanssa. Meidän on tärkeä tiedostaa tehtävämme tässä maailmassa – se tosiaankaan ei ole sitoa/ajaa paikkakuntien ”omia”/alueellisia henkivaltoja tiehensä eikä pyrkiä hahmottamaan, mikä demoni kutakin kohtaamaamme ihmistä riepoo ja/tai haistella (”Hengessä”), mitä demoneita vaanii esineissä, leluissa, paikoissa tms.

Olen nähnyt tämmöistä metodiikkaa riittämiin. Meidän oloissamme useimmiten täyttä ajan ja voimien hukkaa – kehnoin tuloksin.

Kolmannen ongelman tässä auktoriteettiopetuksessa muodostaa se, että kristityt luulevat valtuuksiensa ulottuvan paitsi näiden henkivaltojen komentamiseen myös erilaisten asioiden julistamiseen ihmisten (useimmiten vihollisikseen kokemiensa) ylle.

Tämä jos mikä on itselleni aiheuttanut päänvaivaa!

Tässä kirjoituksessani keskityn opetuksen auktoriteettipainotukseen, mutta viittaan kahteen muuhunkin opetuksen vääristymään, koska ne usein liittyvät toisiinsa. Aiheesta olen kirjoittanut pitkin blogittamiseni matkaa, muun muassa http://pauliinakuikka.wordpress.com/2010/12/03/mittavirheena-valta

Itse en ole ollut demonifoobikko, vaikka olen tuota opetusta kuullutkin. Pikemminkin Hulda Huoleton monessa mielessä – välillä liiankin huoleton ja sokea sille, mitä osa olen ollut.

Kerroin maanantaina lehmäesimerkin, sen kuinka henkilö ”todisti” kironneensa häntä potkaisseen lehmän – ja kohta tuo lehmä kirjaimellisesti potkaisi tyhjää. Se, mikä osuus tuolla kiroamisella on lehmän kuolemaan, jääköön jokaisen harkintaan, mutta tuo ”todistaminen” on minulle karmea muisto noilta ajoilta. Miten on mahdollista, että toisen omaisuuden tuhoaminen on nk. rukousvastaus?! Tapaus ei ole ainoa laatuaan.

”Rukoukset”, joissa näennäisesti saatetaan käyttää Raamattua ja/tai profetiaa (joka ilman muuta on oman pään ja sydämen tuotetta noissa tilanteissa), eivät ole tyhjää höpinää, vaan ne voivat kuulemani ja kokemani mukaan tuoda mukanaan tuloksia, jotka ovat Raamatun ja Jumalan tahdon (sellaisena kuin sen ymmärrän) vastaisia. Taustana tällaiselle toiminnalle on kristityn auktoriteetin väärin ymmärtäminen.

On aivan eri asia, jos/kun Jeesus (Jumala) kiroaa jonkin asian kuin että me omin päin teemme niin. Meille ei tuommoista valtuutusta ole annettu. Jos alamme tuommoista tehdä, muistutamme enemmän poppamiestä, shamaania tai jotain muuta okkultista metodia käyttävää henkilöä. Esimerkiksi maissa, joissa oikeasti on taikauskoa/noituutta, tuollainen metodiikka on heille todellisuutta. Kun nämä ihmiset tulevat kristityiksi ja kokeneemmat kristityt osaavat heitä ohjata, he jättävät tuon metodiikan taakseen ja aloittavat puhtaalta pöydältä. Jos eivät, on vaarana, että metodiikka siirtyy osaksi heidän omaksumaansa kristinuskoa ja tuloksena on outo sekamelska taikauskoa, noituutta ja kristinuskoa – ja mikä omituisempaa, länsimaiset kristityt ovat usein valmiita omaksumaan tuon (tai samantapaisen) sekamelskan uutena, voimallisena ilmoituksena! Kysymys ei ole kulttuurista tai tavoista, vaan uskonnollisuudesta, joka ei ole hyväksi.

1) Tuollainen uskonnollisuus tuo mukanaan pelkoa. Alamme pelätä demonin vaanivan joka puskan takana ja elämäntehtäväksi tulee noiden demonien paikantaminen, sitominen ja ulosajaminen.
2) Meillä alkaa ampua yli – ja alamme ampua ja/tai sitoa kaikkea liikkuvaa.
3) Tämä johtaa sidoksiin, joista Kristus (ja kristinusko sellaisena kuin se Raamatun lehdilta avautuu) (haluaisi) vapauttaa. – Ja myös turhanpäiväisiin sotimisiin milloin mitäkin (henkivaltaa) vastaan.

Pelko tuosta ainakin tulee seuralaiseksemme. Kuulemani ja kokemani mukaan usein myös selittämätön ahdistus. Ahdistus on ilman muuta yksi seuraus pelosta, mutta joissain tapauksissa uskallan ounastella, että ahdistuksen taustalla on tuo turhanpäiväinen sitominen ja/tai valtaaminen.

Olen kertonut muutama vuosi sitten saamastani puhelusta, jossa henkilö kertoi tällaisen opetuksen omaksuneiden julistajien tulleen kotiinsa ja ”siunanneen” sen ts. julistaneen paikan tyyliin ”jokainen paikka, jonne jalkamme astumme se on MEIDÄN oleva”. Omistivatko nämä julistajat tuon paikan itselleen? Tuohan on kuin ”hengellisyyteen” puettua varastamista!Ihan kuin minä menisin naapuriini, lätkäisin käteni seinään ja sanoisin: ”Tämä paikka on minun.” – Ei takuulla ole. Paikka on naapurin! – Tämä ”siunatun” kodin omistava henkilö kertoi, että häntä alkoi ahdistaa selittämättömästi tuossa kodissaan.

Kokemus on itselleni hyvinkin tuttu. Olen itse perheineni joutunut toisen tyyppisten julistusten kohteeksi. Kuvaavaa on, että eräät ystäväni raportoivat käytyään vähän lähtöni jälkeen entisessä yhteisössäni osuneensa tilaisuuteen, jossa yhteisön vanhimmisto (!) kirosi (!) lähteneet. Tiesin tuosta asiasta vasta jälkeen päin – mutta ehdin sitä ennen kokea merkillisiä hetkiä: Meiltä hajosi kotoa ja työpaikaltani kaikki mahdollinen autosta moottoripyörään, kaksi kirjoitinta, tietokone – ja viimeisimmäksi Abloy-lukko. Teologiaani ole sopineet mitkään kiroamiset – vielä vähemmän niiden seuraukset, koska olen sitä mieltä, että Kristuksessa olemme voittajia.

Olimme keskellä opettavaista kokemusta perheenä. Vaikeuksia vaikeuksien perään. Aaltoja aaltojen perään. Selittämättömiä kokemuksia, joista jotkut saivat niskavillani pystyyn. Olen kohdannut aidon saatanalle vihkiytyneen henkilön enkä edes siellä kokenut tuollaista ahdistusta, mitä saatoin kokea jonkin ”rukouskokouksen” aikaan. Jotkut luulevat, että asia on ollut pelkästään psykologista. Tuskin, koska vasta jälkikäteen selvisi, että tuollainen tilaisuus oikeasti oli ollut.

Varmasti jos tuossa vaiheessa olisi tuo joukko tiennyt ”onnettomuuksista”, se olisi vallan hyvin saattanut olla todistuksen aihe – tai ainakin maininnan arvoinen, että näin käy niille, jotka uskaltavat olla toista mieltä – kritisoida – ja todistus siitä, että ”taistelurukous” toimii.

Oikeastaan en tiedä, kumpi seuraavista on ahdistukselleni päällimmäinen selitys. Sekö, että jokin oikeasti vaikutti noissa ”rukouksissa” vai se että nämä ihmispolot ovat sitoneet itsensä sellaiseen, missä ei kannattaisi olla mukana.

Oli mikä oli, haluan oikeasti varoittaa osallistumasta tuollaiseen okkultismia enemmän kuin kristinuskoa muistuttavaan uskonnollisuuteen. SE EI OLE KRISTINUSKOA SELLAISENA KUIN SE RAAMATUSTA AVAUTUU, vaan sekoitusta, jossa on mukana aineksia okkultismista.

Tässäkään en halua hyppiä seinille. Ei rukoileminen piirissä ole okkultismia, vaikka sellainen saatta johonkin okkultismin haaraan liittyä. Ydin ei ole muoto, vaan mitä me tuon muodon keskellä teemme: Alammeko sitomaan, julistamaan tuhoa, hajaannusta tai valheen henkeä jonkun tai joiden kuiden elämään. Periaatteessa asiat löytyvät Raamatusta, mutta missään ne eivät ole ”esimerkkikirouksena”!

Opettavainen oppituntien sarja kokemukseni on ollut. Siinä on kuitenkin tullut opituksi paitsi se kuinka ei kannata tehdä, myös se mitä kannattaa tehdä, jos joutuu osaksi tuommoisia outoja kokemuksia.

OUTO ja PELOTTAVA ovat sanoja, jotka kuvaavat omaa kokemustani näissä pyörteissä. Yksinkertaisesti en ollut varustautunut tuollaiseen. Törmäsin siihen, että oli vaikea löytää henkilöitä, joilla oli tasapainoinen käsitys näitä asioista. Tuntui, että on joko on-off -asento päällä: Henkivaltoja joko on joka puolella tai niitä ei ole missään.

Sen jälkeen törmäsin kirjoituksiin, joissa oli vastaavia kokemuksia sitomisopetusta omaksuneissa karismaattisissa piireissä. Kokemukset muistuttivat omiani – joskin niistä oli eri variaatioita.

Esimerkki Englannista: Eräs pastori oli saanut sisimpäänsä pakottavan halun mennä erääseen seurakuntaan pitämään tilaisuutta. Mikään ei ollut sujunut. Hän oli tuntenut itsensä hyvin ahdistuneeksi. Lopulta oli selvinnyt se, että seurakunnassa oli ”julistettu” tätä henkilöä puhumaan seurakuntaan. Pastori painotti sitä, että IKINÄ EI PIDÄ RUKOUKSESSA SITOA IHMISTÄ TAI OLOSUHDETTA JOHONKIN TIETTYYN ITSELLEEN MIELUISEEN RATKAISUUN! Tulos voi olla outo – jopa pelottava.

Mikä neuvoksi? Oliko minun vain tyydyttävä erävoittoihin ja toistaan seuraaviin aaltoihin? Oliko tunnustettava sotatila ja jos oli niin, miten siinä pitäisi toimia? Mikä oli raitis suhtautumistapa? Mikä ei ampuisi yli ja/tai ohi?

Ratkaisu on oikeastaan hyvin yksinkertainen. Taisin tehdä täsmälleen oikein, kun aikanaan muun muassa tuossa lehmäepisodissa roikuin Jumalan antamassa Sanassa. En edes tajunnut pelätä, että kyseinen henkilö keksisi kirota jonkin muunkin lehmän vielä. Yksinkertaisesti tulin uskoneeksi, rukoilin ja jatkoin elämääni normaalisti – ja Herra piti huolen lopusta.

Uskon tuohon ”asemointiin” Kristuksessa. Me emme ole kristittyinä pahojen rukousten, kirousten, pimeyden, tms. heiteltäviä räsynukkeja. Tällaisten (tai muidenkaanlaisten) uhkausten ei ole tarkoitus pelotella meitä ja/tai saattaa meitä perääntymään. Jumala ei ole noiden uhkausten, rukousten, pimeyden, tms. takana… Tuollaisiin rukouksiin tms. on turha ainakaan Jumalalta mitään tulitukea odottaa. Siinä mielessä ihmiset ovat tuollaisten outojen missioidensa kanssa ilman Jumalaa.

Ratkaisu näyttää oleen nimenomaan
– ongelman todellisuuden
– aseman Kristuksessa
tajuamisessa!

Kun nuo kaksi palasta löytyivät, olotilani helpotti. Ahdistus on poissa ja olo vapautunut. Ilmeisesti on ollut oikea diagnoosi ja oikea lääke.

About the Author

Pauliina Kuikka ()

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: